Väitöskirjarintamalla etenee vauhdilla. Eilisen hieno uutinen oli se, että tapaan ohjaajat ensi maanantaina. Ehkä tässä ei ihan loputtomasti kuitenkaan mene. Mikäli heillä ei ihan valtavasti muutosvaatimuksia ole, niin ehkä sen saa kuitenkin lähetettyä esitarkistajille tässä kuussa, jos keksimme, keitä he voisivat olla ja ohjaajat saavat heidät suostuteltua.
Tämän päivän aivan uskomattoman hienot ja stressitasoa merkittävästi laskevat uutiset olivat: a) alkusanoja ei tarvitse kirjoittaa nyt. Ne kirjoitetaan vasta esitarkistuksen kommenttien saannin yhteydessä (tai siis ainakin lopullinen versio). b) tiivistelmiä ei tarvitse tehdä nyt. Nekin kuuluvat tuohon - vasta oikeastaan valmiiseen versioon liitettäväksi - luokkaan. Eli oikeastaan pitää vain katsoa, onko kaikkia lähdeluettelossa olevia teoksia käytetty tekstissä ja onko kaikkia listattuja summamuuttujia käytetty tulos-osissa. Näissä ei kauan mene ja pitäisi todennäköisesti olla ensi maanantaiksi tehtynä. Jos kieli ei ole järkyttävän kamalaa, niin kielentarkistuskin voi odottaa hieman myöhempää aikaa.
Ajatus siitä, että saisi väikkärin oikeasti pariksi kuukaudeksi pois työpöydältä ja ajatuksista on huumaavan upea. Ei työt siihen lopu. On pari viimeisteltävää artikkelia, joista toinen on jo hyväksytty ja toista ei edes mihinkään lähetetty. Toisen (sen lähettämättömän) viimeistely johtaa myös viimeisen opintojakson suorittamiseen sosiologiaan, eli tohtoritutkinnon kaikki opinnot olisivat valmiina.
Sitten, no en tiedä. Jatkotutkimussuunnitelma. Niin. Se tosiaan pitää tehdä, jotta saisi haettua apurahoja.
Yhtäkkiä olen hyvin kummallisessa tilanteessa, missä tämän jo puoli vuotta kestäneen järkyttävän työrupeaman jälkeen alkaa näkyä mahdollisuus työstä vapaisiin viikonloppuihin, hyviin yöuniin, harrastuksiin ja yleisesti ottaen elämään. Eli toisin sanoen valoa tunnelin päässä. Ensi maanantaina saan sitten hieman infoa siitä, onko se juna vai voisinko oikeasti pitää vaikka kesälomaa.
Hämmentävä tilanne. En osaa suhtautua tämmöiseen tilanteeseen, missä työt eivät ole kaatumassa niskaan. Mutta uskon, että voisin tottua siihen. Tuskin tarvitsee =)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti