Ei autoa

Alkuperäinen kustannuslakelma näyttää jäävän kovasti alakanttiin johtuen vuokra-auton pitkittyneestä tarpeesta. Ensimmäinen osa Ranskasta pääsi lähtemään ennen mellakoita ja auto on itse asiassa nyt jo koottukin, siitä vain puuttuu abs-jarruja säätelevä yksikkö, eli elektroniikkaa. Ilman jarruja on kuitenkin hieman riskaabelia näin liukkailla ajella, joten ei kai tässä auta kuin odottaa että se yksikkö suvaitsee Ranskasta saapua.
Onnerksi on kuitenkin tullut myös odottamattomia matkoja Helsinkiin (ei siis onneksi siinä mielessä että ne joutuu nyt ajelemaan vuokra-autolla, vaan onneksi siinä mielessä että reissu Helsinkiin tarkoittaa noin 200 euroa rahaa tilille matkakorvauksina bensan jälkeen) joten tulopuolellakin ollaan poikettu budjetista. Näin ollen ylimääräiset matkat maksavat pitkittyneen vuokra-ajan.
Oma auto olisi silti mukava saada alle, vaikka olenkin jo aika täysin tottunut pikkuriikkisen C1:sen kommervenkkeihin. Vaihteetkin vaihtuvat jo kuin en olisi koskaan automaatilla ajanutkaan, joka tietysti voi johtaa muutamaan yllättävään kytkin-pohjaan jarrutukseen kun taaas C4:kun kyytiin pääsen.
Toisena negatiivisena asiana mainittakoon että olen nyt sitten saanut uudelleen flunssan, epäilen sen tulleen minulle Sadun kautta Maskusta jossa kuulemme riehuu flunssaa, mutta vaihtoehtoja on kyllä muitakin, konttoriltanikin löytyy useampi kuin yksi henkilö joka on sairas ja jonka kanssa olen päivittäin tekemisissä. Flunssa on vienyt aivot, kuten sillä on tapana, joka on hitusen traagista koska tänään pitäisi pelauttaa maailmanloppua syleilevää kulthea-kampanjaani Mikolle ja Suville.
Mutta se valituksesta, seuraavaksi pakkaan kannettavan reppuu ja menen makaamaan Mikon ja Suvin sohvalle odottamaan Suvin töistäpaluuta ja Laitilaan lähtöä.
Ainiin. Laitilassa on lunta. Myös Turussa on lunta.
Remontti on edennyt sen verran että Salin seinät on nyt kitattu, seuraavaksi kittaukset ja saumaan saumanauhalla. Sitten pikkuportaiden ja katon kimppuun.

Kuulumisia laitoksesta

Olen vielä hengissä, rankkaa on eikä aina jaksa jutella tai edes vastata puhelimeen, sen verran on pään sisällä kaikkea menossa. Lisäksi on tullut flunssa, mikä ei tietenkään tilannetta paranna. Rentouttavaa oli kuitenkin päästä sunnuntaina maastoon ja olen samaa mieltä Rikun kanssa siitä, että uusi reitti oli _paljon_ parempi kuin se toinen, jossa mennään yleensä aina läpimärän metsän läpi. Ratsastin Atlalla ja hieman oli vaikeuksia pitää sitä tarpeeksi kovassa liikkeessä, mutta mukavalta hevonen tuntui ja mielelläni uudelleenkin alleni otan. Kolme kertaa laukattiin ja viimeisellä kerralla en saanut laukkaa nostettua ja sitten on nämä helmasyntini: huono käsien asento ja kyvyttömyys pitää käsiä nyrkissä. Vetoan sairauteeni niissä kyllä hieman, mutta tekosyynsä kullakin. Töltti kuitenkin onnistui hienosti ja aloin hahmottaa niitä erilaisia lantion asentoja ja niiden vaikutuksia hevoseen. Eli kyllä jokaisesta ratsastuskerrasta jotain oppii. Se vaan, kun yrittää sitten seuraavalla kerralla pitää kasvaa oppimäärää mielessä ja korjata kaikkea kerralla... No, ehkä vielä joskus osaan ratsastaa enkä vain pysyä siellä selässä. Silti uskon, että jos saisin riittävän itsevarman hevosen alleni, joka uskaltaa mennä yksin maastossa, niin kyllä minä sen takaisin talliin saisin, eli jotain kuitenkin tuntuu hallitsevansa. Mutta opettaja kuitenkin tietää, mikä on kunkin hevosen potentiaali ja näkee, kun sitä ei tavoiteta ja syy on aina ratsastajassa (se vaan menee niin) niin joskus niitä vaatimuksia tulee enemmän kuin sillä kerralla keho kestää.
Lopuksi, kun pitää taas kohta juosta: juuri nyt ei välttämättä kannata vierailla, mutta kerron sitten jos ja kun tilanne muuttuu.

ps. ruokahuolto pelaa. Ihan koulu/laitos/hoitola-linjalla ei olla mutta ei myöskään millään herkkukeittiön tasolla vaan jossain vaihtelevasti siinä välissä, mutta sämpylät ovat usein tosi hyviä.

Sylikissoja

Eilinen meni taas reissatessa ja kissat eivät päässeet lainkaan ulos, tämä johti siihen että tänään herätessäni Noki säntäili raketin lailla pitkin asuntoa ja päätyi lopulta eteisen pahvilaatikkopinon päälle naukumaan. Pitää päästää kisut taas ulos kun tänään pääsen kotiin asti.
Kiki ja Piki sen sijaan ovat sopeutuneet Saduttomaan arkeen ja tulevat molemmat nukkumaan minun viereeni öisin. Kun toinen kissa on kiinni kyljessä ja toinen makaa jaloissa, on niiden yhteenlaskettu lämmitysteho jo aika merkittävä ja minä kun kuumassa nukahda... Nukkuma-asennot ovatkin viime aikoina olleet 'poikittain sängyllä' luokkaa, mutta on silti oikein mukavaa että on jotain seuraa nukkuessa.
Tänään pitää taas lämmittää Salia ja voisi hoitaa kittauksen loppuun, viikonloppu on menossa pahasti remoitoimattomaan suuntaan, mutta jos nyt jotain saisi aikaan silloinkin, ainakin voisi yrittää mittailla niitä kattopaneeleja ja Salin kattoa ja toteuttaa suunnitelmat katon rimoituksesta, ellei sitten intoutuisi tekemään niitä Salin pikkuportaita.
Autosta kuului sen verran että huomenna saan tietää saanko autoni perjantaina vai vasta ensi viikon alussa. Jokin osa oli pitänyt tilata ranskasta ja sillä oli sitten kestänyt tulla.

Remonttia, peliä ja ratsastusta

Aikaa on taas vierähtänyt puoli viikkoa edellisestä postista ja tässä välillä remontti on edennyt sen verran että Salin seinien levytys on nyt lopultakin tehty ja voin siirtyä kittaamisen ihanuuden pariin kunhan ensin väännän töpäivän verran paperitöitä.
Dare kävi paikalla ensimmäistä kertaa lauantaina ja kierroksen lisäksi pelatin soolon MA:ta, ensimmäinen peli yli vuoteen sitäkin. Pikku hiljaa pelit kampeavat itseään ylös haudoista, ensi viikonloppuna vuorossa kultheaa Mikolle ja Suville. Ylimääräisenä bonuksena näin osan ilotulituksesta viedessäni Darea takaisin bussille lauantaina.
Sunnuntaina Satu tuli käymään kotiin, ajatus rentouttavasta ajasta jäi kyllä ajatukseksi koska sen yhdeksän tunnin aikana jonka Satu oli poissa Maskusta saimme katsottua yhden jakson Top Gearia, käytyä ratsastamassa tunnin maastossa ja käytyä syömässä ja ostoksilla Myllyssä (jonne mennessämme näimme jälleen ilotulitusta auton ikkunoista, tällä kertaa Mynämäess :). Eli aikaa meni matkusteluihin ja vastaavaan nväsäämiseen aivan älyttömän paljon ja rentoutumisesta on turha puhua edes samana päivänä.
Ratsastus meni kuitenkin erinomaisesti, olimme toisella tunnin reissulla kuin yleensä ja 'uusi' reitti oli kyllä aivan toisesta maailmasta mielenkiintoisuutensa puolesta. Sain alleni Loviisan (jonka kanssa olin aikaisemmin vain epäonnistunut täysin kenttätunnilla) joten olin hitusen skeptinen siitä lähteekö Loviisa edes liikkeelle pilttuustaan (se oli siellä missä Elli yleensä on) mutta lähtö sujui ongelmitta. Alun 'tölttäys' oli epätasaisen oloista lähinnä siitä syystä että se olikin ravia, mutta laukka meni mukavasti ja viimeinen tölttipätkäkin oli jo ihan oikeasti hyvää tölttiä ja pitkään. Ainoana miinuksena oli juuri 'laukatkaa niin lujaa kuin hevosista irti saatte' luvan jälkeisen kahden peräkkäisen nopeudennoston jälkeen suoran päähän ilmestynyt vastaantuleva auto. Siinä oli sitten jarruttamista kun juuri oli hevoselta lisää vauhtia pyytänyt. Mutta muuten meni siis oikein hienosti.
Autosta ei ole vielä mitään kuulunut, toivottavasti pian kuuluu kun tuo vuokramobiili on otettu vain keskiviikkoon saakka...
Ainiin. Sadun vierailun jälkeen Piki nukkui koko viime yö minun vieressäni ja tällä nimenomaisella hetkellä sylissä ovat sekä Piki että Kiki.

Yksin kotona

Yksinäisyys ei ole mukavaa, erityisesti nukkumaan mennessä havaitsen etten pysty rentoutumaan samalla tavalla kuin Sadun ollessa paikalla. Satu voisi varmaan todistaa että yleensä nukahdan suunnilleen samaan aikaan kun pää kohtaa tyynyn, mutta näinä kahtena yksin nukkumanani yönä olen valvoillut ja miettinyt ja yrittänyt estää ajatuksia harhailemasta, siinä epäonnistuen.
Kissat tahtovat ulos, en ole niitä päästänyt enää illalla minnekään, joten en varmaan lauantaina näe niitä ennen iltapimeää (siis aamuisen ulospäästämisen jälkeen). Eivätkä ne enää nuku sängyssä, paitsi Kiki. Pikiä tai Nokea ei illalla nängyssä näy, protestoivat mokomat minulle sitä että olen Sadun hukannut.
Onneksi jäljellä on alle 20 yötä, eiköhän tästä selvittäne loppujen lopuksi kuitenkin.
Töissä pääsin tänään painamaan hiiren nappulaa, se yksi painallus oli 200,000 euron arvoinen (ei tosin minulle vaan firmalle, mutta kuitenkin :)
Remontti on edennyt hiljalleen, Salin seinien levytys on ihan muutamaa pikkuruista palaa vaille valmis (toivottavasti valmistuu tänään illalla) ja sen jälken eikun kittaamaan rakoja ja koloja. tarkoitus olisi että ennen Sadun paluuta olisi Salin portaat tehty, katto valmis paneelien kiinnitykseen, seinät kitattu ja ikkunanpuitteidfen jatkot tehty. Saa nähdä mikä kaikki jää toteutumatta...

Sopeutumisvalmennuksessa

Olen nyt saapunut sopeutumisvalmennukseen Maskuun harvinaisten neurologisten sairauksien kolmeviikkoiselle kurssille. Vielä ei ole mitään tietoa aikatauluista ja ne saattavat muuttua päivittäin, mutta minulle voi soittaa kännykkään ja jos voin vastata niin vastaan. Voi myös tulla käymään täällä, jos siltä tuntuu, mutta se kannattaa tosiaan soittaa ja sopia ensin, ettei tule päällekkäisyyksiä. Toistaiseksi tämä toiminta täällä näyttää lupaavalta, mutta selkeästi vielä katselen ympärilleni ja ihmettelen. Karttakin on tarpeen talossa kävellessä. Tämä on erittäin hyvä esimerkki talosta, jolla on ollut jokin keskus ja jota on sitten myöhemmin laajennettu jos mihinkin suuntaan. Mutta kahvila on heti pääoven edessä, joka epäloogisesti on talon takana.
Ohjeet ajaa tänne löytyy mm. ms-liiton sivujen kautta. Kuitenkin 8-tietä, kunnes näkee talon oikealla hieman Maskun ostoshelvetin jälkeen ja sitten tulee risteys, josta käännytään oikealle ja muistaakseni seuraavasta olennaisesta risteyksestä löytyy jo opastus. Bussilla pääsee myös, kunhan se kulkee kasitietä. Silloin vain pitää painaa nappia sen ostoshelvetin jälkeen ja kävellä pieni matka talon taakse.

Pikkuautoilua

Oman auton odotellessa huoltotoimenpiteiden käynnistymistä olen saanut alleni Citroenin malliston pienimmän yksilön, C1:sen. Se on huisin söpö (kuva kamerassa) ja kolmesylinterisen mottorin ansiosta pitää todella hauskaa ääntä. Lähes höyhenenkevyenä se myös kiihtyy, mutta samalla tuntuu siltä että pito on olematon, kun ei ole massa painamassa renkaita maata vasten niin ei vaan ole.
Ajokokemus ei ole ollut kauhea, mutta voi että minä kaipaan sekä automaattivahteitani että vakionopeudensäädintäni. Toisaalta tuo alle 5 l / 100 km olisi sellainen ominaisuus jonka mielelläni ottaisin omaan autooni, varmasti noiden kauppakassien suosio kasvaa uudistuneen autoverotuksen myötä, ja vaikuttaa siltäkin että mekin nyt sitten investoimme pikkuautoon kakkosautoksi ja peräkoukkuun C4:seen. Sillä saanee kaiken remontissa tarvittavan kulkemaan ongelmitta ja sitten joskus kun ollaan hankkimassa hevosia, voinee C4 päästä jo ansaittuun lepoon.
Satu lähti tänään kolmen viikon kuntotusjaksolle, joten minä olen kissojen kanssa yksin kotona. Tarkemmin sanottuna olen ihan yksin kotona, koska kissat ovat olleet taas ulkona koko päivän, onneksi nälkä alkaa yllättää sekä Noki että Piki ovat jo käyneet kurkkimassa, mutta eivät suostu jäämään odottamaan muita vaan painelevat takaisin ulos kun syötävää ei löydy.

Kappas

Kisut tuovat saaliita ulkoakin ilmeisesti. Ainakin tänään sisään tuotiin pieni päästäinen ja kovasti epäilen eilistäkin lattialla maannutta otusta sisään tuoduksi. Ilmeisesti ihmisen opettaminen metsästämään sekä omien saavutusten esittely ei ole loppunut. No, lisää sisältöä meidän bioroskikseen. Mutta siis ihan varoitukseksi, että täällä saattaa törmätä täysin yllättäen kaikenlaisiin jyrsijöihin kaikenlaisissa fyysisissä olosuhteissa. Esim: avatessani siivouskomeron oven niin olento oli ollut oven alla. Ei vakavaa, mutta joskus hieman ärsyttävää. Sellaista se on kissojen kanssa.

Hiirenmetsästystä

Koska kodissamme asustaa hyvin eläväinen kotihiiripopulaatio (joka tosin tuntuu pitävän kiinni reviiristään) ja sisälle pukkaa kaikenlaista pientä (toistaiseksi lähinnä päästäisiä, joita kissat eivät syö), niin viime aikoina on tullut tehtyä enemmänkin hiirenmetsästystä sekä kissojen kanssa että ilman niitä. Lauantaina asennettiin luukut yläkertaan.
Viime yönä sitten heräsin kummallisiin ääniin. Tuntui kuin joku olisi siirrellyt huonekaluja yläkerrassa. Hieman herättyäni ja tajuttuani kaikenlaisten unenpöppöröisten ensiarvausten mielettömyyden tai epäuskottavuuden, uskomuksesta riippuen, totesin hiiren todennäköisesti jääneen koukkuun, mutta kuitenkin sen verran huonosti, että raukka yritti paeta pakenematonta ja mahdollisesti hyvinkin tuskallista loppua. Joten: Minä nousin ylös, varustauduin eutanasiavarusteilla (keittiöpaperia, pussi, otsalamppu ja vasara). Hiiri tuntui kolistelevan ihan luukun yläpuolella, joten viisaasti tajusin olla seisomatta suoraan alla, kun hiiri tipahti lattialle hieman luukkua avatessani. Se oli jäänyt kiinni etutassustaan, vuosi verta ja muutenkin, vaikka tahto oli kova, kunto oli heikko. Päästin sen luukusta, mutta se pentele oli liian vikkelä minulle, joten Piki hieman auttoi. Yrittäessäni saada hiirtä (ja tämä siis oli hiiri, ei päästäinen, kokonsa mukaan joko pieni metsähiiri tai nuori kotihiiri) Pikiltä, raukka taisi taittaa niskansa, mikä oli kyllä ihan hyvä. Ei eutanasiaa tänään. Päätin kuitenkin lähteä tarkistelemaan luukkuja. Herätin kaiken keskellä vahingossa Rikun puoli tuntia liian aikaisin. Hän lähti töihin ja ajoi sittemmin kolarin (ks. aikaisempi postaus). Kiipesin yläkertaan ja siellä oli kaksi lisää, onneksi kuollutta, hiirtä satimissa. Tällä kertaa, parempikuntoisena olin kuitenkin kun lauantaina, asennella luukkuja hieman uudelleen. Löysin monta pientä selvästi jyrsijöiden tekemiä reikiä sahanpurussa, jotka johtivat yläkertaan rakennetun huoneen alle ja muihin rakenteisiin ja sijoitin luukut näiden läheisyyteen. Jatkossa varmaan sitten päivittäisiä tarkastuksia/tyhjennyksiä.
Voi tätä omakotiasumisen iloja...
Olen kuitenkin saavuttanut tilanteen, missä kykenen pienen eläimen eutanasiaan (milloin tarpeen) enkä edes pelkää hämähäkkejä (todistuksena olen kantanut pari kädessäni ulos aiemmin syksyllä), joten ehkä tässä karaistuu hiljalleen. Metsästys ei kuitenkaan lakkaa ennen kuin lapsuudenkodistani tuttu pienten jalkojen äänet lakkaavat välikatosta. Toisaalta... eivät ne silloinkaan lakanneet, joten voi olla, että lopputuloksena on jonkinlainen yhteiselo.

Kolari

Tänään oli sitten aika Rikun ajaa kolari, onneksi tämä tapahtui työpaikan parkkipaikalla ja toisena osapuolena oli puu, eli sivulliset säilyivät (puukaan ei kaatunut tai näyttänyt kärsivän kovin pahasti) vahingoitta.
Auton kuljettajanpuoleinen etukulma sen sijaan meni sisään sen verran pahasti että hinauttaa se mokoma piti huoltamoon, ajotietokone herjasi etteivät jarrut tai esp tai oikeastaan oikein mikään mukaan toimi ja että ajaminen ei ole suositeltavaa.
Onneksi oli vakuutukset kunnossa ja auton huolto maksaa yhteensä 150 euroa. Valitettavasti en ollut ottanut sellaista vakuutusta joka korvaisi vuokra-auton, joten reilun viikon vuokra-autoilust päässen kärsimään reilut 250 euroa. Onneksi samalta ajalta pitäisi tulla jo kilometrikorvauksia melkein 500 euroa, eli pahaa lommoa budjettiin ei tästä synny, jos nyt ei sitten mitään varmuusrahastoakaan kerry.
Mutta itse kolarista, kaikki veriset yksityiskohdat: Olin ajellut Turkuun ja Old Millin parkkipaikalle jossa katselin että tuohon ruutuun ajelen, siten auto pysähtyi ryminän saattelemana ja siinä missä piti olla auton etukulman, olikin puu. Piha oli pimeä ja autolle oli itse asiassa varattu huolto tälle samalle päivälle koska kuskinpuolen etuvalon puhdistus ei toiminut, mutta suurin syy taisi (kuljettajan lisäksi) olla ihan C4:sen rakenne. Eli A-palkki peitti puun näkyvistä niin kauan että kolahti. Turvatyyny ei lauennut tai mitään muuta dramaattista tapahtunut, itse sain kunnon adrenaliinipiikin mutta muuten ei mitään tapahtunut minullekaan.
Sitten meni aamupäivä hodiellessa asioita vakuutusyhtiön kanssa ja tolaillessa hinausta, hinaajan kyydillä Raision VEHOon jonne auto jäi ja josta mukaan tarttui Citroen C1, pirteä pikkuauto, jollaista olen vähän ajatellut kakkosautoksi. Se on manuaali ja siitä puuttuu kaikki ne ajoa helpottavat asiat joihin olen täysin tottunut omassa autossani, joten ensimmäiset kilometrit olivat vähän hakemista ja melkein koko matkan hain ratista milloin mitäkin toimintoa. En kuitenkaan kertaakaan sammuttanut menopeliä matkalle tai mitään muuta aivan naurettavaa. Nopeus kyllä vaihteli 75 ja 90 välillä kun nopeusrajoitus oli 80 km/h. Mutta tekee kyllä hyvää päästä välillä käyttelemään kappiäkin, ettei se taito ihan kokonaan unohdu.
Eli noin 400 euron odottamaton menoerä ja onnellisuus siitä että jos se kolari kerran pitää noin 70,000 ajokilometrin jälkeen ajaa, niin hyvä ettei se ollut tätä pahempi. Ja taas vähän varoivaisemmin liikenteeseen.

Kissajalkapallo ja Leopardi

Meidän talossa on hiiriä, myyriä ja kaikenlaisia muitakin pieniä nelijalkaisia otuksia, puhumattakaan niistä useampijalkaisista hämähäkeistä, joiden kanssa olen päässyt aivan uudelle zen-tasolle. Kykenen nykyään jo kädessä kantamaan ne ulos (vaikka se olisikin kuolemantuomio). Osaan myös jättää ne täysin rauhaan. Takaisin kuitenkin jyrsijöihin: Minulla oli melko harvinainen tilaisuus seurata kissojen metsästystä, joka tosin muistutti enemmän jalkapalloa muistaakseni peltomyyrällä (en nyt muista, mikä se oli, joskin sen laji määriteltiin: pieni, mutta häntä puolet kehon pituudesta, pitkä nenä, ruskea selästä ja vaalea vatsasta ja tumma aluskarva). Kullakin oli oma tapansa kohdella kyseistä koe-eläintä (minä ainakin Noki ja Kiki tuntuivat sitä pitävän). Noki täppäsi tassulla myyrää (ilmeisesti jopa ilman kynsiä) saadakseen sen liikkeelle ja sitten jahtasi perässä, kunnes se pysähtyi johonkin semi-turvalliseen paikkaan, jossa Noki sitä tarkkaili aikansa ja sitten jälleen ajoi sen liikkeelle. Kiki jahtasi eläintä aina, kun sai isommilta mahdollisuuden, mutta ei jäänyt juurikaan tarkkailemaan. Piki tuntui julmimmalta. Hän heitteli eläintä pitkin huonetta, missä tilanteessa sitten viimein koin velvollisuudekseni muuttua tutkijasta inhimilliseksi ja puutuin peliin. Suuhun eläin joutui vain, kun oli melkein päässyt pakoon. Loppupeleissä se oli kuitenkin loukkaantunut Pikin heitettyä sen minun stepperini alle. Tutkijana toimiessani huomasin myös kissojen heikkouden metsästyksessä. Ne keskittyvät hyvin tarkkaan, mutta hyvin rajatulle alueelle. Esim: myyrä pääsi Pikin pepun alle, joka ei huomannut tätä ennen kuin Noki hyökkäsi perässä. Esim2. Noki tarkkaili jalkalistaa ja myyrä hiippaili todella hiljaa valitettavasti suoraan Kikin eteen, joka täysin yllättyneenä jatkoi leikkiä. Myös Riku on huomannut saman. Kissoilta voi hyvinkin päästä pakoon, jos on hiljainen, pieni ja ovela eläin. Kuitenkin kaikkea tätä seuratessa sain puhelimessa ystävältä ohjeita siitä, miten humaanisti lopetetaan pieni eläin. Kiedotaan paperiin, pidetään niskasta kiinni ja napautetaan terävästi vasaralla päähän. Se kuulema toimii kaikkiin kissanpentua pienempiin eläimiin. Kissanomistajana, joka antaa kissojen metsästää, koin sen velvollisuudeksi tehdä loukkaantuneelle eläimelle, mutta voin sanoa, ettei se kivaa ole. Ja lisään vielä aikaisempaan kommenttiin, että vaikka koen maatiaiskissoille kuuluvan oikeuden ulkonakäymiseen, jos vain mahdollista, en silti ole hetkeäkään rauhallinen tietäessäni niiden voivan jäädä viereisen tien alle minä hetkenä hyvänsä. Nykyisin kissat pääsevät päivittäin ulos aamuisin, missä he sitten viettävät muutaman tunnin, jonka jälkeen he ensin kulkea sisään ja ulos ja lopuksi he tulevat sisään nukkumaan ja luukku laitetaan kiinni. Ilmeisesti he kuitenkin laajentavat reviiriään päivä päivältä, toistaiseksi ilman ongelmia.

Meidän tietokonetilanteemme on hiljalleen rauhoittunut. Totesimme tulevamme toimeen yhdellä mac-kannettavalla, kun Rikulla on lisäksi työkannettavansa ja minulla työpöytäkoneeni, jotka tosin valitettavasti ovat molemmat pc-versioita. EHkä kuitenkin niiden ongelmille voi jopa tehdä jotain. Lisäksi Leopardin asennus mac-kannettavaan sujui ongelmitta.

ps. kultapandat (katson parhaillaan luontodokkaria) ovat varmaan yksi maailmankaikkeuden suloisimmista eläimistä.

Omena ja käyttäjäystävällisyys

Sadun 12" Powerbookin kiintolevy otti itseensä jokin aika takaperin ja ryhtei äänekkäästi ilmoittamaan ettei aio enää pitkää olla ilonamme. Varmuuskopiot kaikesta onnistuivat, uusi kiintovely tilattiin ja se saapui ja tänään tuli sitten postista Leopard (eli Macin uusin käyttisversio) eli töihin.
Olen vaihtanut kovalevyn IBM:n Thinkpadista, se vaatii noin yhden ruuvin avaamisen ja enimmillään 2 minuuttia aikaa.
Olen yrittänyt vaihtaa kiintovelyn macistä. Kolme tuntia ja noin 100 ruuvia myöhemmin käsissäni on kone joka ei enää toimi. Eikä tule toimimaan ellei siihen hankita uutta emovelyä. Tämä siksi että yrittäessäni irrottaa kannen irroittamisen estänyttä kaapelia emolevystä, ei kaapeli irronnut istukastaan istukka koko levystä. Ja sitten sen istukan toinen jalka vielä katkesi jolloin sen kolvaaminenkaan (edes siinä äärimmäisen hulluuden tapauksessa jossa haluaisi irrottaa vielä ne loput noin kahdeksantuhatta ruuvia saadakseen emolevyn irti) onnistuisi.
Noin yhden sentin osan rikkoituminen aiheuttaa näillä näkymin reilun tuhannen euron kulut (= uusi tietokone).
Aina kun minä joudun tekemään Macilleni mitään huoltotoimenpidettä nousee kiukun taso eksponentiaalisesti ajan suhteen. Mikään ei oikeuta tekemään asioista näin vaikeita. Ei mikään. Se sijaan että pohjassa olisi luukku (kuten muistipiirin kohdalla sentään armollisesti on) josta kiintolevyn voisi vaihtaa, täytyy koko kone räjäyttää atomeiksi. Lisäksi ruuveja on noin kuutta eri kokoa, ihan siksi että se olisi kivempaa. Ainiin unohdin mainita että koska näppäimistän pohja on alumiinia ja sen kulmia ei ole vaivaudttu hiomaan, on näytössä nyt myös kaksi (2) viiltoa. Kaksi siksi etten minä selvästikään opi virheistäni.
Nyt on sitten yksi kiintoley ja yksi Macillinen varaosia jotka eivät enää sovi mihinkään markkinoilla olevaan koneeseen. Olo on suorastaan onnellinen...

Remonttia, ratsastusta ja sideharsoa

Perjantaina tein etätyöpäivää ja Raimo oli auttamassa meitä remontoinnissa. Koska viime aikoina oli taas satanut taukoamatta, emme olleet Sadun kanssa saaneet tuotua lastulevyjä sisään, ilmastoitumaan ennen asennusta. Se oli yksi tehtävistä, jonka toteutumistodennäköisyydeelle eiväty vallitsevat sääolot luvanneet erityisen hyvää.
Satu ja Raimo keskittyivät aluksi kylpyhuoneen listoihin, jotka saatiinkin leikattua mutta ei kiinnitettyä koska niittipyssymme keksi ettei se enää haluakaan toimia, pitänee tänään testat sitä uudelleen (josko kyse olisi ollut vain kylmästä ja kosteasta säilytystilasta johtuva väliaikainen häiriö) ja ellei se toimi niin kaipa se pitää purkaa ja katsoa olisiko jossain selvästi havaittava vika. Tämän jälkeen Raimo irrotti meidän entisen pikkuvesssamme, nykyisen siivouskomeromme, vessanpytyn jonka kannoimme navettaan odottamaan parempia aikoja. Tässä vaiheessa sää salli levyjen sisäänkannon, joten minä ja Raimo vielä urakoimme sen, kiitoksia Raimolle vielä kerran avusta :)
Eilen sitten jatkoimme remonttia tekemällä siivouskometon valmiiksia, kaappi sai jalat, takaseinän ja hyllyt ja sen asennuksen jälkeen Satu järjesti tavarat siivouskomeroon. Lisäksi eilen poltimme ensimmäistä kertaa kunnolla puuta Salin uunissa ja osoittaakseni olevani tilanteentasalla, poltin vasemman käden etusomrmeeni muutaman neliösentin palohaavan. Uunin luukut muuttuvat nopeassa tahdissa erittäin kuumiksi, se on sitä venhempaa tekniikkaa se. Joka tapauksessa uuni lämpesi ja vielä nytkin sen seinät ovat slevästi lämpimät, se siis toimii.
Remontoinnin lisäksi olimme eilen myös kahden tunnin maastoratsastuksella. Minä sain alleni Ellin ja Satu Kampurin. Alkumatka oli Ellillä yhtä tuskaa kun ei se nyt oikeastaan tahtonut minnekään mennä, mutta kun päästiin laukailemaan niin johan lähdettiin. Elli on aikamoinen menijä kun sen saa liikkeelle ja tässä eilen kuitenkin onnistuin. Nyt me varasimme parit ratsastukset Sadun sopeutumisvalmennuksen ajaksi, päivämäärätkin kai kuuluisi laittaa kalenteriin jos vielä muistaisi mitkä päivät ne olivat...
Satu jatkaa: Päivät ovat ensimmäinen (14.30) ja viimeinen sunnuntai (12.00) kuntoutusta. Muuten en niitä päiviä muistakaan. Niin, sitten jos joku on kiinnostunut issikanhoitopäivästä tammikuussa, niin ottakaa minuun yhteyttä, niin kerron sopivia päiviä eteenpäin tallille. Mukavampi olisi ryhmässä mennä kuin yksin. Mutta ratsastukseen: Sain tosiaan alleni Kampurin, jolla en ollut kertaakaan mennyt aiemmin ja sainkin aikalailla moitteita siitä, etten yritä ratsastaa sitä (mikä oli täysin väärin sanottu moneltakin kannalta). Kun sitten olin lopulta rivien välistä ymmärtänyt, minkälainen hevonen minulla alla oli (se kun vaihtelee ihan täysin ja ratsastus sen mukaan), meillä meni varsin kivasti ja sain kiittelyjä Kampurin puhtaasta muodosta ja puhtaista askellajeista. Pääsin jopa noin 100 metriä passia, kun laukkaa piti mennä, mutta hetken passista nautittuani siirryin laukkaan. Laukkapätkiä oli vain kaksi (vauhtimaastoksi hieman vähän), mutta tölttiä menimme lähes koko ajan ja hevoset olivat aikalailla poikki loppumatkasta. Ratsastajat sen sijaan olivat kylmissään ja talutimme aika pitkän matkaa niitä lopussa, minkä Kampur otti tarkoittamaan sitä, että nyt on eväsretki menossa ja oli aika työ pitää se tien sivun kasveista erossa =). Opin pari asiaa: 1. miten hirveän vaikeaa on antaa pohkeita hieman taaksepäin jalan normaalista asennosta (joka on vieläkin liian edessä) ja samalla pitää lantion kaikki lihakset rentona. Se tuntuu fyysisesti mahdottomalta, mutta ilmeisesti kuuluu näihin ratsastajien jippoihin, joissa kaikki kehon osat toimivat toisistaan riippumatta ja 2. kukin hevonen on ihan täysin yksilö ja se, mikä yhdelle toimii, ei toimi toiselle. 3. istunta on oikeastaan aika tärkeä juttu issikoilla ja sillä saa hevosen tekemään kaikenlaisia juttuja, mitä varten on aiemmin käyttänyt väärin ohjia tai pohkeita. Eli tehokas ratsastus siinä mielessä. Ja kuka sanoo, ettei maastossa oppisi juttuja ? =)
Riku palaa ruoriin: Kissat ovat nauttineet mahdollisuudesta käydä ulkona ja sekä Piki että Kiki ovat osoittaneet osaavansa tulla ulko-ovelle vaatimaan sisäänpääsyä jos ovat nähneet ihmisten ko sisäänkäyntiä käyttävän. hetki sitten otimme ne taas sisään, mutta unohdimme ottaa kaulapannat pois, nyt Satu yrittää saada pantaa pois Pikiltä joka on mennyt nukkumaan kaapin päälle, menestystä ei tullut.

ps. ostimme uuden afrikan tähden, joten nyt on kaikki nappulat yms. ja vanhaan yhdistämällä saadaan tosi veikeitä versioita kyseisestä pelistä. Lisäksi säännöt tarvitsevat muutoksia, sillä säännöt ovat vanhasta muuttuneet liian paljon pehmeämmäksi (esim. saarelle ei voi jäädä jumiin).

Puheohjelmaa

Eilisen ja toissapäivän vietin vuotuisilla Pegasos asiakaspäivillä Helsingin Wanhassa Satamassa ja hotelli Katajanokassa (entinen vankila). Minulle oli varattu 2 tuntia puhuttavaa, joista sentään sain 20 minuutti vieritettyä erään asiakkaan edustajan vastuulle. Ensimmäisestä esityksestäni pidettiin ja toisista en saanut oikein kommentteja koska ne olivat toisen päivän lopussa.
Hotelli Katajanokka on siis entinen Katajanokan vankila ja jälleen kerran osoitus siitä että kun remontoi vanhas niin tulos on aivan toisesta maailmasta kuin uutena rakennetussa. Aluksikin äänieristys lienee Suomen hotellien paras, kokemukseeni voi olla osasyynä se että olin aivan käytävän päädyssä ilman ainuttakana seinänaapuria, mutta muidenkin kommenteista ymmärsin että puoli metriä tiiltä ja kiveä eristää äänet aikas tehokkasti :) Illallisella pukeuduimme raitapaitaan ja hattuun, joka teki tunnelmalle aika mukavia, toisin kuin Tuusulan kouluammuskelu joka oli jo tehnyt tunnelmalle aika ikäviä.
Itse en ole koskaan ymmärtänyt tuonkaltaista toimintaa, kun ampuja jo liikkeelle lähtiessään varmasti tiesi että hän tulee ainakin yrittämään itsensä ampumista kun kaikki on ohi, miksi ei aloittaa sillä millä aikoo lopettaa? Mitä voi ihminen kuvitella saavuttavansa sillä että elämänsä viimeisillä hetkillä koituu useamman muun kuolemaksi?
Kuunnellessani muiden keskustelua aiheesta silloin kun ampujan jo tiedettiin ampuneen itseäänkin ja olevan hoidossa sairaalassa kävi ilmi että ihmiset pohtivat voisivatko he hoitaa ampujaa jos olisivat hoitava lääkäri. Minulle itselleni kuolema on loppu ja kun kuolema koittaa ei enää voi muuttua paremmaksi. Mielestäni elämän, muutoksen mahdollisuuden, riistäminen ei ole oikein missään olosuhteissa.

kappas perhana

Meillä on viime aikana kierrellyt tumma mustan ruskea ja puolipitkäkarvainen kissaolento ja ilmeisesti tämä olento on ottanut meidän tilan reviirikseen Lillin lähdettyä. joka tapauksessa...

Ihmettelin tuossa äsken, keittiössä istuen, miksi Piki katsoo saliin selkäkarvat ihan pystyssä. Lähdin katsomaan. Se kissanpentele oli siellä, ilmeisesti kuljeskellut hyvän aikaa, ja pakeni ulos, kun tulin paikalle. Tukin reiän, josta kissat kulkevat ja hieman olin ärtynyt ja huvittunut siitä, etten ollut arvannut tätä mahdollisuutta aiemmin. Sitten kissat pääsivät saliin tekemään siitä taas omansa ja turvallisen.

Mutt joka päivä oppii jotain uutta. Tänään oppi sulkemaan luukun, jos ei halua kutsumattomia vieraita saliin =).

Of Cats and mice

Heippa kaikille,

Hieman kissakuulumisia:
- Kiki on nyt virallisesti aikuinen hiiren tappaja kissa. Hän on saanut virallisesti oman saaliinsa. Yleensä hän on vain pöllinyt muiden saaliita. Nyt ei muita ollut näkyvillä eikä aikaa ollut kauaa
- Muutkin kissat ovat nauttineet syksystä, kun hiiret ovat rynnänneet sisätiloihin ja kissat ovat saaneet kuunnella ja metsästää sydämensä kyllyydestä. Ilmeisesti ainakin Noki osaa kettujen keinon hypätä etujaloillaan lattialle, yrittäessään päästä lattian alla olevan hiiren kimppuun. Se on täysin hyödyntä, mutta hyvin suloista.
- Hiirenmetsästyksessä on vain yksi ongelma: sekä hiiret että kissat ovat aktiivisia öisin ja kissat tykkäävät leikkiä saaliillaan. Tästä on seurannut pari herätystä, jossa skviik ja murr äänet seuraavat toisiaan sekä innokas puhkuminen ainakin Noen tapauksessa kehystää leikkiä. Ruumiitta ei olla selvitty. Kissat osaavat selvästi myös tappaa saaliinsa (mikä on hienoa näin maatilalla, jossa hiiret ovat oikea ongelma), mutta saisivat leikkiä hieman vähemmän. Yhden kanssa ilmeisesti leikittiin tuntikausia... hiiriparka.
- Olemme päästäneet kissoja ulos viime päivinä ja he ovat olleet hyvin innoissaan. hiljalleen he ovat tutkineet elinympäristöään ja reviiriään ja viisaasti painuneet piiloon auton äänen kuullessaan. Sisään ja ulospääsy on salin oven vieressä, jossa on reitti talon alle. On hauska nähdä niitä taas ulkona. Sisäkissa ei elä kunnon kissan elämää minun mielestäni. Tästä kuitenkin on seurauksia. Kissat kuljettavat paljon roskia tassuissaan ja Kiki lähes poikkeuksetta tarvitsee pesun ulkonakäynnin jälkeen. Arvet ovat vielä tallella =)

Lisäksi täällä satoi ensilumi, joka kesti ainakin vuorokauden. Kuvatodisteitakin on ja yritän jossain vaiheessa lisätä niitä näille sivuille.

Niin, ja viime ratsastuksesta, jos en muistanut mainita: Menin Hjeelalla eikä ole taas pitkään aikaan tuntunut siltä, että en osaa hevosten selässä yhtään mitään. Yritin lohduttaa itseäni sillä, että jos noin 350kg eläin on päättänyt mennä jonnekin niin sehän menee, antoi miten hyviä apuja tahansa. Kaikki eivät epäonnistuneet ja sain nostettua elukan tölttiinkin pitkällisen työn jälkeen. No, sainpahan tehdä töitä koko rahan edestä vähään aikaan. Riku ratsasti Pallella eikä aio ilmeisesti sanoa mitään hevosesta ennen kuin on kokeillut otusta maastossa.

Ilmoitusasia

Jos teistä jotkut ovat viime vuosina ihmetelleet, miksi yleensä voin aikalailla huonosti, olen nyt saavuttanut henkisessä tilassani sen pisteen, että aion paljastaa syyn huonovointisuuteeni näin julkisesti. Se ei tarkoita, että erityisemmin haluaisin keskustella siitä tai että minkään olisi tarpeen muuttua oikeastaan minkään suhteen, mutta kerronpas vaan, niin ehkä ymmärrätte ystäväni minua hieman paremmin.

Minulla on syringomyelia, joka on suomalaiselta nimeltään selkäytimen ontelotauti. Se voi aiheuttaa kaikenlaisia kummallisia ja näennäisesti toisiinsa liittymättömiä oireita, mutta minulla se lähinnä oireilee kipuina: takaraivon parin hermon terävänä pistävänä kipuna ja sitten influenssan kaltaisella nivelten ja lihasten särkyilemisenä ja ehkä myös päänsärkyinä. Kivut ovatkin se yleinen yhdistävä tekijä ja 90%:lla syringomyeliaa sairastavista on jonkinlaisia kipuoireita. Itse tauti on harvinainen ja Suomessa sitä sairastavat noin 400 ihmistä. Tarkempaa tietoa aiheesta saa osoitteesta: http://www.ms-liitto.fi/index.phtml?s=377

Tämä on johtanut pitkään sairaslomaan, hieman epäonnistuneeseen puoliaikatyöhön ja nyt siirtymisen ensin lomalle ja sitten etätyöhön apurahalla. Tämä on myös yksi syy minulle muuttaa uranäkemyksiäni (en enää unelmoi tutkijan urasta vaan aion jotenkin rämpiä tieni väitöskirjaan ja ehkä yhden jatkotutkimuksen läpi, jos joku minua haluaa rahoittaa). Tämä tekee myös minun kanssa yhteistoiminnan aina alisteiseksi minun voinnilleni. Joskus on hyviä, joskus huonoja, päiviä.

Nykyisin voin paljon paremmin kuin tammikuussa, kun tauti diagnosoitiin. Pahoja päiviä on paljon vähemmän ja oikeaa lääkitystäkin ollaan löytämässä. Fysioterapia on tehnyt ihmeitä ja niin edelleen.

Eli sellaista tällä kertaa...

Miniflunssa

Flunssa ei ole yleensä kiva, ei edes silloin kun se kestää vaivaisen päivän. Olimme Sadun kanssa Peurungan kylpylässä kipukuntoutuksen toisen viikonlopun merkeissä ja lauantaina jeräsin kurkku kipeänä. Olo muuttui nopeasti vetämättömäksi ja lihassärkyiseksi ja kun minä vielä luonteenvastaisesti palelin, päättelin saaneeni flunssan.
Vesijumpasta poistuin ennen loppua akuutin palelemisen vuoksi ja jätin muun liikunnan kokonaan väliin, eli kun Satu piti kunniakkaasti perheemme puoli curlingin saralla minä lojuin hotellihuoneen sängyssä liian väsyneenä lukemaan. Pakenin siis television ihmeelliseen maailmaan. Tai ainakin yritin sitä. Laitilaan muuton jälkeen emme ole oikeastaan lainkaan katsoneet teeveetä livenä, digivirittimet tallettavat viikoittain sarjoja, elokuvia ja dokumentteja joita katselemme kun on aikaa joten olin täysin vieraantunut siitä totaalisesta sisällön puutteesta joka vaivaa suomalaista televisiota lauantaipäivisin. Sieltä ei tullut mitään mitä olisi kestänyt katsoa yli kahta minuuttia putkeen, ei miltään kanavalta. Eli lauantaipäiväni oli noin kymmenen minuutin kanavakierroksista koostuvaa turhautumisen kehää.
Onneksi Satu saapui huoneeseen ja pelasti minut päivälliselle ennen kuin koomauduin totaalisesti ja illalla sammahdinkin sitten hyvin aikaisin.
Nähtävästi uni oli jälleen paras lääke, koska sunnuntaina voin jo oikein hyvin, minulla oli vähäinen yskä, mutta vireystilani palautui nopeasti normaaliksi eikä edes ajomatka takaisin Laitilaan tehnyt erityisemmin pahaa (joskin nykyään tuntuu siltä että yksi neljä tuntia autossa ei ole vielä mitään...)