Ropellusta

Töissä on pitänyt kiirettä, vapaa-aikana on väsyttänyt. Eilen pelautin IA:n toisen kauden kolmannen jakson (toinen perlikerta peräkkäin Naantalissa).
IA:n toisen kauden alku on kulunut hahmojen yhteistyön lujittamisen merkeissä ja kurkistelussa perinteisemmän cthulhistisiin osiin maailmaa. Nyt hahmoilla on käsitys tulevaisuudesta, heillä on käytettävissään kaikenlaisia resursseja ja he ovat (toivottavasti) kykeneviä aitoon yhteistyöhön joten kaikki alkaa olla paikallaan ja toinen kausi voi pyörähtää tosissaan vauhtiin.
Tuisku on asettunut kodiksi, hän haluaa jatkuvati leikkiä, pyörii jaloissa ja nukkuu astiavitriinin päällä rötköttäen. Tuiskun tulo on myös jossain määrin rauhoittanut Sasun tilannetta. Nöpö ei oikein tykkää Tuiskun vhemmän ujosta tyylistä leikkiä, mutta toisaalta olen löytänyt uuden leikin jonka vain Nöpö hallitsee, eli voin ensin uuvttaa Nöpön ja sitten siirtyä leikittämään muita.
Töiden osalta helmikuu on ollut toimistopainotteinen ja ensi viikko jatkaa vielä samaa sarjaa, sitten tuleekin kolme reissuntäyteistä viikkoa ennen kuin tahti taas rauhoittuu.

Ei ollutkaan rikki

Ostimme pari päivää sitten uuden pesukoneen, koska edellinen ei enää lingonnut. Sama ongelma osoittautui uudessa koneessammekin. No, asiaa tutkiessa Riku huomasi, en tiedä tarkkaa ilmaisua, veden ulostuloputken olevan tukossa. Yrittäessään tarkastella ongelmaa, hän huomasi, että jälleen kysymyksessä oli "Torppa"-ilmiö, eli putket olivat vedetty täysin, no ymmärrättehän.
Toinen ongelma kissan merkitsemisestä vaikuttaa näin varovaisesti ilmaistuna olevan ratkaistu. Tuisku on tottunut hiekkaan eikä osannut siirtyä puupuruun. Raukkapieni yrittänyt päästä ulos niin kipeästi. Enpä voi sanoa, etten ymmärtäisi ongelmaa. Nyt, kun vielä Sasu pääsisi osaksi laumaa, niin meidän aivan isolla kissalaumalla olisi kaikki hyvin. Äskeisestä kommentista voi ymmärtää myös sen, että järjen valokin on ilmestymässä minun päähäni.
No, talo on vielä aivan rikki, joten...

Jälleen penkassa

Riku varoitti minua siitä, että tiellä on liukasta. Ajoin sitten hitaasti ja väistin vastaantulevaa autoa. Täällä on tapana ajaa keskellä tietä ihan muuten vaan. Tällä toimella siirryin uralle, jota en huomannut ennen kuin auto oli ojassa ja hyvin vinossa. Jälleen olisi pitänyt ottaa kuva, mutta koskaan näissä hetkissä ei ole kameraa. Kuitenkin huomaan, että lumilapio ja kumisaappaat olisivat hieno investointi. Onneksi asun täällä. Ensimmäinen auto pysähtyi ja lähti sitten etsimään traktoria. Toisesta suunnasta tuli traktori ihan omissa hommissaan. Sitten vielä ajoi ohi ihminen, joka ymmärtää eniten autoista. Hieman ylimitoitetulla avulla saimme auton helposti takaisin tielle ja riittävän kauas penkalta, että saatoin jatkaa eteenpäin. Yritin korvata heidän työnsä, mutta vastauksena oli vain, että mitäs tuossa. On ehkä vaikea tutustua ihmisiin täällä, mutta selvää näyttää olevan se, että apua saa, kun sitä tarvitsee.
Tänään sitä on tosiaan tarvittu muutenkin. Eilen pesukoneemme hajosi. Kymmenen vuotta hyvin palvellut kone totesi, ettei se halua enää lingota. Menin sitten paikalliseen Elektrolux -liikkeeseen, josta toistaiseksi olemme löytäneet kaiken haluamamme. Liike on pieni, mutta valikoima valtava ja aina apu henkilökohtaista ja ystävällistä. Saimme sieltä hyvän koneen kotiinkuljetettuna ja vanha poisvietynä ilman erityiskorvausta (ymmärtääkseni). Nyt se on sitten ystävällisesti lingonnut ja pessyt.
Ikävää kuitenkin on yhden kissamme taipumus merkata/pissata satunnaisiin alueisiin. Luulin aluksi syyllisen olevan Piki, mutta olen hiljalleen muuttamassa mieltäni. Piki ei ole koskaan tehnyt mitään sellaista. Nyt epäilen Tuiskua, joka uskomattoman sievänä, mutta vain puoliksi sisäkissana ei välttämättä ole täysin sisäsiisti. Sille pitää tehdä jotain. Muuten Tuisku on sopeutunut hyvin. Järjetöntä melua hän pitää, jos ei ulos pääse.
Lisäksi minusta on tullut se hullu kissanainainen ja tajuan sen akuutisti itsekin. Olisimme selvinneet kolmella, kun Kiki meille siunaantui. Jos olisin odottanut Pikin rauhoittumista, emme olisi tarvinneet kahta uutta kissaa. Itse olisin voinut rauhoittua ja viides kissa olisi säästynyt, toisaalta kuollut piikistä melkolailla välittömästi. Kuudes kissa vain tuntui omalta. Hullu kissanainen selkeästi. Kaksi kissaa - loistava yhdistelmä. Neljä kissaa - toimiva lauma. Kuusi kissaa - yksi puolivilli ja yksi äärimmäisen ujo ja mahdollisuus ikäviin tilanteisiin ja ainakin suureen huoleen. Joskus sitä ei vaan mieti loppuun asti. Minulle se on hyvin tyypillistä. Sellaista on Sadun elämä

Juhlia ja todellisuutta

Juhlat olivat omasta puolestani onnistuneet. Koskaan ei saa jutella tarpeeksi ihmisten kanssa tämänlaisissa tilanteissa, mutta ainakin jonkin verran mahdollisuuksia oli emännöinnin vieressä. Vitriinin oveen teipattu todistus oli tarkoitus olla sellainen - katsokaa, jos kiinnostaa - mutta se on vieläkin siinä. Se taitaa vielä jonkin aikaa toimia muistutuksena siitä, että selvisin siitä projektista.
Nyt pitää kuukauden aikana kirjoittaa artikkeli: kansainvälisyys ja valmistumisaika eli miten OECD yms. instanssit ovat vaikuttaneet suomalaiseen trendiin valmistumisajan suhteen ja toimiin sen laskemiseksi, Eli sellaista sitten. Haaste on viehättävä, sillä olen aiemmin tarkastellut asiaa lähinnä vain kotimaisesta näkökulmasta lähtien, vaikkakin liittyen oheasti kansainväliseen kontekstiin. Nyt kyse on pelkästään tästä linkistä. Lisäksi artikkeli menee lehteen, joten se ihan oikeasti julkaistaan lehden sovitussa aikataulussa. Toinen lähes varma artikkeli on yhteisartikkeli yhden kontaktini kanssa erääseen kirjaan, joka myös koskee kansainvälisyyttä ja valmistumisaikoja. Pitää vain tarkistaa, ettei minun osassani ole liikaa päällekkäisyyksiä.
Tuisku on unohtanut kaiken ujoisuutensa ja tutkii kissoja, meitä ja paikkoja, kuten vain nuori kissa tutkii. Hän on hyvin valloittava persoona ja upea ilmestys. Hän nykyisin lähinnä vain nukkuu yöt piilossaan (tietääksemme) ja muuten on aktiivisesti ihmisten toimissa mukana. Hänkin on nyt löytänyt laserpisteen jahtauksen leikin ja muista välittämättä vaikka juoksee yli, mikäli sitä tarvitaan, että metsästys onnistuu. Ehkä hiljalleen Töpö ja Nöpö alkavat leikkiä mukana. Ei ikäero NIIN iso ole ja henkisesti he ovat vielä hyvinkin pitkälle pentuja. Sasu sen sijaan aiheuttaa minulla jatkuvaa huolta. Hänet poistettiin reviiriltään, ettei hän aktiivisesti puolustaisi sitä. Kuitenkin olen huomannut, ettei puolustus johdu reviiristä vaan ihan vain henkilökohtaisesta puolustuksesta. Olemme Rikun kanssa sopineet, että katsomme toukukuun alkuun. Mikäli tilanne ei ole merkittävästi parantunut nykyisyydestä, yritämme löytää Sasulle paremman kodin, missä ei ole muita kissoja ja ihmisiä, jotka voivat keskittyä rakastamaan meidän ihmisrakasta Sasuamme.
Toivon, että kaikki, työt yms. järjestyvät.

Tohtori Merenluoto, oletan

Eilen juhlistettiin Sadun tohtoroitumista Hanen, Katriinan, Sirkun, JD:n, Mirin, Hetan, Tainan ja Matin voimin. Ohjelmassa oli syömistä, juomista ja keskuteluja. Päivä sujui mallikkaasti, joskin paimentolaispiirakat loppuivat suuren suosion johdosta kesken. No, ensi kerralla lisää niitä (ja pienempiä vatruskoja).
Tuisku (joka oli loputa saatu sisään taloon perjantai-iltana) yllätti minut tulemalla esiin ja antamalla vieraidenkin silitellä itseään. Tuisko oli jo antanut merkkejä pehmenemisestä olemalla hurjan hellyyskipeä lauantai-aamuna, mutta sen jälkeen löysi itselleen paikan tuvan hellan muurin ja seinän välistä jossa nukkui aamusta iltakuuteen asti. Tuiskulla on varsin voimakas ääni, jota kissa myös aamuisin käyttää. Vallitseva työteoriani on että Tuisku kertoo olevansa menossa nukkumaan ja etsii vielä veljeään tai tuttuja ihmisiä ennen nukahtamista. Hurjan huutelun jälkeen Tuisku tänäänkin katosi jonnekin, olettaisin että jälleen löytämäänsä koloon.

Tuisku

Paluumatkalla Sotkamosta vierailimme Vampulassa, josta Satu oli bongannut kotia kaipaavan nuoren kissaherra Tuiskun. Tuisku osoittautui varsin valloittavaksi persoonaksi ja pitkine karvoineen hyvin komeaksi ilmestykseksi ja päätyi siis lähtemään mukaamme. Saimme Tuiskulle kuljetuskopan, lastasimme hänet autoon ja ajoimme kotiin lumituiskussa.
Tuiskuun tutustuminen sujui kissoiltamem rauhallisemmin kuin Sasuun tutustuminen. Tuisku valitsi suojapaikakseen eteisen penkin alusen, joskin vieraili pariin otteeseen Salissakin. Nöpö oli urheimpana tutkimassa uutta otusta, mutta Tuiskun alistuva käytös esti konfliktien syntymisen.
Yöllä Tuisku oli löytänyt tien talon alle, jossa hän vielä aamulla töihin lähteissäni oleskeli.

Tossi ja Rosa

Eilen kävimme suunnitellusti kahden tunnin maastovaelluksella. Edellisen vierailumme jälkeen talli oli saanut mukavan tallituvan, jonka löysimme kun soitimme tallin oven edestä maaston vetäjälle :)
MInä sain alleni Tossin ja Satu Rosan. Alkuratsastus sujui ilman merkittäviä tapahtumia, kuljimme rauhalliseen tahtiin hankien keskellä poluilla ja metsäteillä. Ensimmäisen varsinaisen laukkapätkän jälkeen vetäjä totesi että Rosa hyötyisi raipasta, joten aloimme skannaamaan lähipuita sopivien oksien löytymiseksi. Kun sopiva oksa oli löytynyt ja vetäjä pyytänyt minua irrottamaan sen, käänsin Tossin ympäri ja näin samalla jonossa taaempana tulleen Sadun yrittävän tarttua omaan oksaan. Tämä päättyi leppoisaan liukumiseen pois satulasta ja päätymiseen kyljelleen maahan, pääpuoli hankeen ja jalkapuoli tielle. Mitään sen suurempaa draamaan ei asiaan kuitenkaan liittynyt, Satu kipusi takaisin Rosan selkään, minä luovutin irroittamani oksan hänelle välikäsien kautta ja matka jatkui.
Tossin laukka oli mukavan vauhdikas, mutta valitettavasti nopeampi kuin edelläni olleiden kahden hevosen laukka. Siksipä päätinkin viimeisessä laukassa pidätellä Tossia vähän alussa että saisin varmasti mennä täyttä vauhtia looppun asti. Tämä toimi hyvin, joskin vielä tälläkin kertaa saavutimme etummaiset hevoset ennen laukan loppua, mutta ainakin laukkapätkä oli vauhdikas emmekä pudonneet raville välissä.
Satu sanoi että viimeisellä laukkapätällä keppiraipan herkistämä Rosa lähti liikkeelle kuin salaman isku ja vauthiakin riitti :)
Laukka- ja tölttipätkät muodostivat kuitenkin selvän vähemmistön koko retkestä, enimmäkseen kuljimme rauhallista käyntiä lumisissa metsämaisemissa. Kaunista oli ja hyvä muistutus siitä mistä erityisesti ratsastuksessa pidän.

Henkiin herääminen

Olen viimeinkin saanut pääni pinnan yläpuolelle väitöskirjan valmistumisesta ja ison apurahan hakemuksen tekemisestä. Nyt tuntuu melkein siltä, kuin olisi lomalla. lisäksi näin sairaslomalla voin keskittyä pariin abstraktiin ja yhteen artikkeliin. Tällaista se on ja täytyy sanoa, että ei haittaa yhtään.
Vaellus oli hieno kokemus. En ole ratsastanut keuhkokuumeen jälkeen, koska en ole halunnut riskeerata mitään. Nyt sain lopputuloksessa tiedon, että kaikki on ok. Yksi arpi keuhkoihin on tullut, mutta sekin varmaan hiljalleen ehkä pienenee. Joten menimme ratsastamaan kahden tunnin maastoon lumisessa maastossa. Täytyy myöntää, että oli upeaa. Tunti on liian pieni aika ratsastamiseen tällä tavalla. Kahden tunnin maaston aikana saa jo tuntea sen tietyn yhtenäisyyden hevosen kanssa ja alkaa tuntea sen, miten hevonen toimii tietyissä tilanteissa, tietyillä painoavuilla jne. Jälleen heräsi halu päästä hevosen selkään. Maanantaina on ensimmäinen tilaisuus, jos olen hyvissä voimissa.
Viikon päästä sitten juhlimmekin "Tohtori Merenluoto, oletan" juhlia meillä ja odotan niitä innolla. En niinkään halua keskittyä väitöskirjaani ja lahjaksikin mieluummin otan lahjoituksia haluttuihin suojakohteisiin, kuten itämereen jne. Kaipaan nyt enemmän ystäviä ja hyvää aikaa yhdessä. Kyllä tämä tohtoroituminen tietenkin tulee esiin, mutta sen merkitys elämässäni alkaa olla jo jokseenkin olematon. Tarvitsen varmaan jonkin työn, jotta näen, että siitä on hyötyä, jotta näen sen todellisen merkityksen (pätevyystodistus, joka saatetaan näyttää tai olla näyttämättä pätevyystodistuksena työn/apurahan hakemisessa).
Nyt kuitenkin minulla on vapaa-aikaa. Minun ei tarvitse stressata yöt läpi painajaisia nähden, vaan voin rennosti vain keskittyä uuteen akateemiseen elämään, jossa nyt on varsin vähän opetusta ja saa rauhassa kirjoitella, kun jaksaa. Ihanaa on tämä.

Jännitystä liikenteessä ja Aaro

Eilinen meni toivuskellessa matkasta, joskin kävimme morjenstamassa Aaroa Suomussalmella. Sotkamon ja Ristijärven välinen tieosuus oli jännittvä ajettava, irtolunta pöllysi niin ettei taakseen nähnyt lainkaan ja muutenkin ajorata oli noin puolentoista auton levyinen, molempien reunojen ollessa lumen vallassa. Aina vastaantulijan kohtaamisen ajaksi nopeus laski huomattavasti ja auto puski kinosta, onneksi ei kertaakaan pudottu tien ulkopuolelle.
Ristijärveltä Suomussalmelle kulkeekin kadehdittavan hyväkuntoinen viitostie, sai huristella satasta hyvin mielin. Porojakaan ei nähty.
Aaron luona jutustelimme kuulumisia muutaman tunnin ajan, sitten piti lähteä paluumatkalle. Ristijärventien osuus oli mukavampi ajaa kun vastaantulijoita oli 45 kilometrin matkalla vain 1 :)
Tänään on vuorossa maastoratsastusta Issikoilla paikassa jossa ensimmäisen kerran kohtasimme tuon jalon eläimem, eli Kainuun vaellustallin maastossa.

Ojan kautta Sotkamoon

Kävimme eilen aamulla ensin Paimiossa jossa Sadun keuhkokuumeen todettiin parantuneen hyvin ja että nyt ollaan turvallisilla vesillä sen suhteen.
Paimiosta matkamme jatkui Sotkamoon, ensin ihmeellistä navigaattorin laskemaa oikotietä Tampereentielle ja sitten tutumpia reittejä loppumatkan. Jämsän tietämillä risteksestä kääntyi eteen valkoinen volvo, joka ei kiihdyttänyt laisinkaan riittävästi. Koska tie oli tyhjä, päädyin ohitukseen. Kun oli aloittanut ohituksen Volvo pöräytti ilmoille mustan savupilven ja lähti kiihdyttämään, päätin että palaankin omalle kaistalleni ja silloin auto lähti käsistä. Pyörähdimme ympäri tiellä ja päädyimme kylki edellä penkkaan. Onneksi oli tarpeeksi lunta ja pysähdyimme pehmeästi kinokseen. Ensimmäisestä pysähtyvästä autosta soitettiin paikalle hinaaja ja odottelun (alle vartti) aikana neljä muutakin autoa pysähtyi varmistamaan että kaikki oli kunnossa. Hinaajan tultua lumet lapioitiin pois auton edestä ja sitten auto vedettiin takaisin tielle. Koko prosessiin meni ulosajosta matkan jatkumiseen noin puoli tuntia.
Auto kärsi vaurioita oikeaan eturoiskeläppään joka meni katki. Lisäksi löytyi pari muovinpalaa, täytyy käyttää niitä huollossa ja kysyä mistä ne ovat peräisin. Takaluukun lukkoon pääsi likaista lunta josta johtuen auto luuli että takakontti on auki eikä suostunut käyttämään takalasinpyyhintä, mutta tämäkin ongelma poistui kun olimme ajelleen Iisalmeen asti (ja takaluukun lukko oli kuivunut). Sadun niska oli hetken kipeä, mutta torkut pelastivat siltä kivulta.
Sotkamoon pääsimme iltakahdeksalta, noin 13 tuntia kotoa lähdön jälkeen, eli päivä oli aika pitkä, vaikka Satu nukkuikin melkein koko Paimio - Iisalmi välin :)