Keskellä yötä

En ole aamuihmisiä. Tämä ei ole minulle mitenkään uutta tietoa. Olen onnistunut siirtämään vuorokausirytmiäni aikaisemmaksi Rikun ansiosta tai johdosta, mutta jälleen huomaan olevani tehokkaimmillani keskellä yötä. En tiedä, miksi näin on. Uskoisin, että kyseessä on itsekritiikin heikentyminen väsymisen johdosta. Mikään ei estä kirjoitusprosessia niin hyvin kuin mainittu tehokas itsekritiikki. Miten voisikaan saada tekstiä paperille, kun uskoo, ettei kykene tuomaan asioita esiin selkeästi ja oikealla/toivotulla tavalla? Toinen minua auttava tekijä on aikaraja. Mitä lähemmäs sitä ajautuu, sen paremmin saan itseäni niskasta kiinni. Onneksi en kuitenkaan jätä asioita enää aivan viime tinkaan (kuten väitöskirjani kanssa tein). Näin voin lähettää esim. apurahahakemuksen eteenpäin tietäen, että se on tarkistettu useaan otteeseen. Kyllä sinne silti jää todennäköisesti jokin virhe, mutta aina sellaisia ei voi tällä päällä välttää. Riku on ollut ihanan kärsivällinen lukiessani kaikenlaisia raaputuksiani lävitse ja kommentoidessaan ja korjatessaan kielenkäyttöäni.
Eräs ystäväni kertoi, että yksi hänen parhaista tohtoriksi opiskelleista etsi valmistumisensa jälkeen vuoden töitä ennen kuin löysi mitään. Sen kai oli tarkoitus lohduttaa minua ja kai se sitä tekeekin. Pärjään ihan hyvin hetken ajan ilman työsuhdetta, joskin ei ansiosidonnaisesta mitenkään juhlaksi asti ole. Nauttisin siitä paljon enemmän, ellei pitäisi aivan kaikkeen hakea. Ehkä joskus työhakemusten teko tulee rutiiniksi. Nyt etsin keskitietä siinä, että pyrin osoittamaan olevani pätevä saamaan työpaikan enkä kuitenkaan kehu itseäni, ainakaan asiattomasti. Jotenkin vakuuttelu siitä, että minut kannattaa palkata, nostaa niin sanotusti niskakarvani pystyyn. Mieluusti lähettäisin vain cv:n, tutkimussuunnitelman ja suositukset ja päätös tehtäisiin niiden perusteella. Toisaalta... ehkä on parempi ettei näin tehdä.
Sain äsken ensimmäisen version yhdestä hakemuksesta valmiiksi ja toivon, että vielä tänä viikonloppuna saisin ensimmäisen version myös toisesta tehtyä. Sitten voin maanantain ja tiistain parannella niitä ja lähettää ne sen jälkeen maailmalle toiveikkaana siitä, että jos jokin nappaisi.
Sitten pitääkin keskittyä hetki yhteen yhteisartikkeliin, josta saimme palautetta. Sen pitää olla valmis marraskuun lopussa ja paine olla hyvä ja keskittyä siihen on voimakas senkin takia, että kyse ei ole vain minun julkaisustani, vaan kyseessä on myös jonkun toisen työ. Toivon, että jossain vaiheessa saisin aikaa kirjoittaa lisääkin aineistoa, jonka voisin lähettää eri lehtiin. Se oikeasti voisi auttaa minua saamaan niitä töitä, joita en usko vielä saavani (julkaisuluetteloni on vielä varsin vaatimaton). Jos en kuitenkaan hae niitä töitä, joita en usko vielä saavani, mieleen jää kaivertamaan se, että ehkä kuitenkin olisin voinut... Ja jos ei nyt hae, niin miten sitä saisi otettua itseään niskasta kiinni myöhemminkään.
Pitää oppia vain paremmaksi ajan käytön järjestelyssä ja oppia jakamaan aikansa useiden eri tehtävien kesken. JA yrittää ylläpitää jonkinlaista uskoa siihen, että löydän jossain vaiheessa jotain. Tohtorinopintojen aloittaessa aika meni lähinnä rahan etsimiseen. Ilmeisesti nyt on samanlainen vaihe. No, silloin löysin jotain ja enköhän jossain vaiheessa nytkin löydä jotain.
Nyt vain sormet ja varpaat ristiin kaikilla, että joku näistä hakemuksista hyväksytään.
Ja sitten nukkumaan. Huomenna on Danielin ratsastusvalmennus ja kahden ratsastustunnin päivä on raskas ilmankin huonosti nukuttua yötä.
(mikään ei muuten ole niin ikävää kuin herätä kissan pissan hajuun ja huomata, että joku on pissannut peitolle. Kävi tänä aamuna. Onneksi ei tapahdu usein - tuskin koskaan. Muuten alkaisi vakavasti häiritä. nyt vain perushäiritsee)

Salin paluu ja kissojen seikkailu

Kirjahyllyjen rungot ovat taas paikallaan, samoin kuin sohva, sohvapöytä ja nojatuolit. Huomenna töiden jälkeen on vuoro kirjahyllyn hyllyjen, ovien ja sisällön.
Töpö oli taas löytänyt tiensä yläkertaan, josta johtuen virittelimme kissojen kiipeilypuun aukon reunalle/alle niin että kissat pääsisivat omin avuin alaskin. Nyt ylhäällä ovat Töpön lisäksi myös Piki ja Tuisku. Nöpö ja Noki ovat yrittäneet pari kertaa, mutta toistaiseksi on yläkerta heiltä saavuttamatta.
Flunssa tuntuu todellakin jättäneen meidät nyt toistaiseksi rauhaan. Taisi olla oikea päätös jäädä etätöihin puoleksi viikkoa ja nauttia sekä kannettavan, että teen lämmöstä :)

Ei sittenkään tai ei enää

Ei meillä sittenkään tainnut flunssaa olla tai jos oli niin ohi vaikuttaa olevan. Molemmilla oli lihassärkyjä ja hetki niiskutusta, mutta ei se nuuskutus päivää pidempään kestänyt ja lihassärytkin ovat ohi. Olen suunnattoman iloinen siitä, että ne ovat minulta ohi, koska silloin voin ajatella, että ne johtuivat lyhytkestoisesta yritteliäästä flunssasta eikä käänteestä perusolossani.
Korkeasaaren lumileopardi-videolla on muuten ihastuttava mutta töitä hieman haittaava vaikutus. Paljon mieluummin ihastelen pieniä telmiviä lumileopardin poikasia kuin teen tylsiä ja kuitenkin samalla aivoja vaativia työhommia.

Flunssa?

Sekä minulla että Sadulla on tyhmän syysflunssan oireita, eli on oireita mutta lievinä, ei mitään selkeää. Väsyttää lihakset kipuilevat, ääni on maassa, päätä särkee, välillä on kylmä, välillä kuuma. Tätä kuului olevan liikkeella toimistollani muillakin, itsekin vedin teetä lähes tauotta selvitäkseni työpäivästä. Huomenna on vuorossa etätyöpäivä, saa nähdä kumpi meistä vie sitikan renkaidenvaihtoon.
Salin huonekalujen palautus ei ole edennyt, sekä maanantaina että tänään on ollut niin voimaton olo ettei aloittaminen ole tullut kyseeseen. Toiveissa on että olo joko paranee tai sitten pahenee ja paranee, mutta ettei tämä kituuttaminen kestäisi enää pitkään.

Viime päivien teemalaulu

Rebecca Karijord - Wear it like a crown
Albumilta The noble art of letting go

I don't know where this fear comes from
how I became so afraid of losing everyone
never been afraid of being lonely
now I'm becoming the one I'm most scared of being

I don't know where this fear comes from
this fear of failing fear of letting everyone and myself down
its growing deep into my soul
making me all paralyzed and cold

It's two steps forward, three steps back again
I'll turn my face against it I won't run
Courage and belief are my redeems
No one else can rescue me it seems

Cause if I don't follow my heart this time
I'm gonna forget what this life is all about
I'm gonna take that path I'm going in on my own
I'm gonna take that fear and wear it like a crown

- Satu

"Se että horjuu vain sisältä on Pienelle Eläimelle rohkein tapa olla horjumatta" - Nalle Puh

Valmis

Salissa on jälleen lattia, seuraavaksi vuorossa kirjahyllyjen kokoamninen ja muiden huonekalujen palautus paikalleen.

Satu on leiponut pullia kun minä olen remontoinut. korvapuustit ovat lähes valmiit ja pikkupullat tulevat hyvää vauhtia perässä :)

Salin lattia

Eilen pääsin aloittamaan Salin lattian latomisen, työstä on noin puolet tehty ja tänään toteutuu loppu. Työakasta menee aivan järjettömän suuri osuus niiden lukumäärältään harvojen laminaattien kanssa, joita joutuu kaventamaan tai koloamaan. Onneksi pahimmat paikat ovat takana ja pellon puoli salista vaatinee vain seinänpuoleisimman rivistön kavennukset...

Reissussa

Korkeasaarenmatkaa seuranneenna maanantaina lähdin liikkeelle kohti Helsinkiä, palaverimatkalata palasin kotiin kuuden maissa. Tiistaina olikin vuoro aloittaa kiertue, mutta kun käynnistin auton aamulla ei kumpikaan etulamppu syttynyt. Perhana. Ajoin sumuvaloilla Laitilan keskustaan jossa on peugeot-huolto (ajatuksena oli sanoa että antakaa kaksi etulamppua 307:aan, kiitos) mutta kun huolto oli vielä kiinni kaivoin huoltokirjan esiin osatakseni ostaa oikeanlaiset lamput. Huoltokirja sanoi minulle ystävällisesti että etulamput ovat xenon-purkausvalaisimia jotka vaihdetaan peugeot-huollossa.
Ei auttanut kuin ajaa sumuvaloilla Turkuun (päivän ensimmäinen palaveri) jossa palavarin jälkeen selvitin reitilleni sattuvien huoltojen osoitteet. Salossa minulle tarjottiin aikaa puolentoista viikon päähän, joten jatkoin matkaa. Olin menossa asiakastapaamiseen Järvenpäähän, ja soittaessani paikalliseen huoltoon he lupasivat laittaa lamput paikalleen kun kurvaan pihaan. Internetin ihmeen ansiosta ajoin ensin väärään paikkaan, mutta sieltä sain oikean osoitteen ja pääsin perille. Operaatio kesti vajaan puoli tuntia ja etuvalojen lisäksi oli vaihdettu toinen takalamppukin.
Päivän toinen palaverikin päättyi aikataulussa ja pääsin matkalle kohti Kuopiota.
Matkalla oli edelleen tietöitä (ajoin samaa reittiä viimeksi tammikuussa) ja 50 nopeusrajoituksia. Onneksi nyt oli parempi tuuri (en ollut jumissa rekan hitaiden kiihdytysten takana) ja matka sujui ihan mukavasti. Kuopioon pääsin illalla, kävin syömässä hotellin ravintolassa ja painuin nukkumaan.
Keskiviikon ohjelmassa on projektin kick-offin toinen päivä (ensimmäiseen en ollut ehtinyt kun se sattui samalle päivälle kuin paluulento egyptistä) ja päivä oli pitkä ja täynnään asiaa. Ensi viikolla täytyy kahlata läpi tehtäviä jotka tähän projektiin liittyvät. Jyväskylästä saapuneet osallistujat kertoivat minulle että siellä oli ollut viisi senttiä lunta aamulla, koska olin liikkeellä kesärenkailla otin tiedon vasaan aidon hämmästyneenä.
Jäin Kuopioon toiseksikin yöksi ja kävin illalla saunomassa asiakkaan (projektin tilaaja) kotona. Hän olikin jo vieraillut Laitilassa, yhteisellä matkallamme Kuopiosta Turkuun.
Olin varannut oikein kunnolla aikaa torstaina tapahtuneelle siirtymälle Jyväskylään, mutta kävi ilmi että keli oli ongelma ainoastaa viimeisessä ylämäessä ennen KELAn toimistoa. C4:stä poiketen 307:ssa ei ole luistonestoa ja mittari näytti iloisesti 50 kilometrin tuntinopeutta kun etenemisvauhtini oli noin puolivuotiaan konttausnopeuden tasolla. Pääsin kuitenkin mäen ylös ja sain autoni parkkiinkin. Kuulin että edellisenä aamuna samassa mäessä oli ollut 7 autoa poikittain liukkaan kelin ansiosta :)
Palaveri kesti taas aikansa, mutta pääsin kotimatkan alkuun aikataulussa. Heti kun Jyväskylän kaupunki jäi taakse, loppui lumikin. Matkan aikana tuli vastaan pari uutta pyryä, pahempi ollessani Tampereen ohitustiellä, mutta matka sujui turvallisesti ja olin kotona juuri kun alkoi pimenemään.
Perjantaina kävin enää Turussa viettämässä neljän palaverin päivän.
Onneksi ensi viikolla on vain yksi reissupäivä, se tosin sattuu maanantaille, mutta sittempä saa rauhoittua toimistolla ja selvittää aivan valtavaksi kertynyttä tehtävälistaa. Kun on käytännössä 4 viikkoa putkeen poissa toimistolta (olihan siinä toki 1 viikko lomaakin) töitä kertyy tehtövöksi yli yhden päivän verran. Toivottavasti kolme päivää riittää...

Huomenna mennään korkeasaareen

Tai siis niin päätimme eilen tehdä, tänään oli vuorossa itse matka. Herätyskello soi seitsemältä ja 7:22 lähdimme liikkeelle pihasta. Ajomatkan päätteeksi parkkeerasimme korkeasaaren parkkipaikalle ja 10:30 olimme jo navigoimassa kohti 11:00 alkanutta kääpiömangustien ruokintaa.
Ulkona oli suorastaa viileä ilma ja kun astuimme sisään Africaasia-taloon jonka ilmankosteus ja lämpö olivat kuin toisesta maailmasta silmälasini päättivät huuruuntua oikein kunnolla. Africaasian sademetsäosuus jäi siis minulta aika lailla näkemättä kun ilman laseja ei nähnyt mitään ja lasien kanssa näki vain sumua.
Onneksi kääpiömangustit olivat autiomaaosastolla jonne tullessamme silmälasini kirkastuivat, olimme vajaan 10 minuuttia etuajassa ja kääpiömangustit kerääntyivät toiveikkaina meitä vastaanottamaan, mutta kun emme tarjonneet ruokaa, hajaantuivat taas ympäri terraariotaan. Kun ruoka lopulta tuli saimme ihastella mangustien ääniä ja seurata kun isoin alkoi isottelemaan muille ja hääti niitä pois viimeisten ruokien luota, aina kun se ajoi yhden pois ainakin kaksi muuta pääsi nappaamaan ruokaa suuhunta. Hyvin toimi yhteistyö laumassa siis.
Mangustien ruokailun jälkeen jatkoimme matkaa isojen kissojen alueelle, jossa näimme aasianleijonat, lumileopardit, metsäkissan, ilvekset ja aasiantiikerit. Jatkoimme matkaa kohti saukkoja joita emme nähneet ja sitten kävimme katsomassa ahmoja, joista toisen näimme huonosti ja toisen paremmin. Ahmojen luota lähdimme palaamaan kissojen luo Sadun toiveesta (emmekä menneet karhutaloon kuten oli aikeemme), matkalla emme uudestaan nähneet saukkoja (tai vesikkoa) mutta kissapetojen alueella näimme nyt myös amuurinleopardit ja manulin, joka liikkui kuin olisi pelännyt taivaan putoavan niskaansa. Koimme myös interaktiota ilveksen kanssa, kun ilves ensin huomasi tulleensa huomatuksi ja painautui matalaksi, lähestyessämme sitä se meni piiloon kahden lasin välissä olleen palkin taakse ja kun siirryin siten että näin sen taas, se hyökkäsi ja iski tassuillaan lasia. Kun Satu liikkui toisella puolella palkkia hyökkäsi ilves uudelleen. Kun se vielä sähisi meille päätimme paeta paikalta ja jättää sen rauhaan. Nähtyään poistumisemme se istahti maahan ja jäi katsomaan muita reviirinsä uhkaajia.
Nähtyämme kaikki kissat jatkoimme matkaa karhujen luo, matkalla kurkkasimme kameleja ja mongolianvillihevosia, mutta karhuja emme lopulta kohdanneet. Sen sijaan kohtasimme lihapullat ja muusin ravintola Karhussa.
Aterian jälkeen päätimme lähteä kotimatkalle kulkien vielä kerran ahmojen, saukkojen ja kissojen kautta. Ahmat olivat ottaneet pr-työnsä vakavasti, toinen jolkutti ympäri aitaustaan ruoka suussa ja toinen, fiksusti, kätki oman ruokansa ennen kuin alkoi seurailla kaveriaan. Jolkuttaja kulki hitusen vaihtelevaa reittiä ja antoi katsojalle monia kauniita näkökulmia. Tästä rohkaistuneena lähdimme kohti saukkoja, mutta näimmekin niiden sijaan vesikon, Satu bongasi sen ryntäämässä aidan viereen, käytännössä minun kenkäni kohdalle ja aikani sählättyäni minäkin onnistuin näkemään sen säntäilyn pitkin aluettaan. Sitten se meni pesäänsä turvaan, mutta kurkki sielä hirmuisen söpön näköisenä.
Viimeisen kissa-alueen läpikvelymme kruunasi aivan aidan viereen nukkumaan asettautunut ilves, se oli niiiiiiin sievä nukkuessaan siinä ihan kuin vaikkapa Noki voisi nukkua. Herttainen olento. Myös aasiantiikerit olivat näyttävimmillään tällä viimeisellä kerralla ja aikaisemmin pakonomaisesti kulkenut aasianleijonauros oli asettunut lepäämään.
Lähtiessämme kohti rantaa alkoi satelemaan, kuuro oli lyhyt mutta kylmä ja tuulta riitti. Pääsimme lipunmyyntialueelle jossa nautimme kupposet teetä ja pelastimme lumileopardipehmon. Kotimatka sujui väsyneissä merkeissä, olihan tullut kuitenkin käveltyä ja ihmeteltyä eläimiä neljän tunnin verran.
Lintutalon missasimme kokonaan, samoin punaniskavallabin. Mieleenpainuvimmat kokemukset saimme pr-ahmalta, vesikolta ja ilveksiltä. Minulla oli edellisestä visiitistä vierähtänyt melkein 30 vuotta, Sadulla hieman vähemmän. Toivottavasti seuraavaa ei tarvitse odottaa yhtä kauan.

Jälleen ratsastamassa

Pääsin viimeinkin kuntoni parannuttua ratsastamaan ja ratsastin sekä keskiviikkona että torstaina Tirri-nimisellä ruunalla. Hän on melko riippuvainen muista hevosista ja on aina palkitsevaa saada hänet kulkemaan suuntaan, jossa ei ole muita hevosia. Oli myös hienoa huomata, miten hienoa oli jälleen olla hevosen selässä. Ilmeisesti kaipasin ihan oikeasti lomaa ratsastuksesta hetkeksi. Se alkoi nimittäin myös tympiä samalla aikaa kuin kehoni alkoi olla sitä mieltä, ettei se oli ihan paras ajatus.
Käytännössä molempina päivinä oli ihan perusteita. Pysähdyksiä, voltteja ja tempon vaihtelua. Sain nostettua laukankin, mikä oli hieno juttu, sillä olen siinä varsin epävarma. Eilen kuitenkin meinasin pudota, koska Tirri innostui vauhdista ja samalla näki kaverihevosen ja lähti odottamattomaan suuntaan. Onneksi hevosen kaula on lähellä ja siitä on hyvä pitää kiinni, kun jalustimet ovat kadonneet (joskus käy niin, kun säikähdyksessä tai muuten nostan jalat liian ylös). Joka tapauksessa pidin hommasta kovasti jälleen. Nyt vain olen kipeä.
Pitäisi kirjoittaa artikkelia eikä huvita yhtään. Aivoissa ei myöskään ole yhtään asiaan kuuluvaa ajatusta. Pitää ottaa itseään niskasta kiinni, joten terveisiä kaikille ja kiitos isälle, joka maalailee ikkunoiden kehyksiä ulkona. Arvostamme suuresti hänen apuaan!

Egypti - osa 2

Satu ilmoittautuu matkareportteriksi

la 25.9. Aavikkoretki - Sadun retki

Luulin myös aavikon olevan tasaisempi ja, no, hiekkaisempi. Odotin hiekkadyynejä. Yhden näin. Senkin dyynimaisuus oli varsin kyseenalainen - hiekkaa kasaantuneena liuskekivimaisen vuoren juureen/kylkeen. Selvisin yllättävän hyvin hyvin pomppuisesta matkasta. Huolestuin jopa autosta enemmän kuin itsestäni. Yksittäinen puu, jonka Riku jo mainitsi, oli kieltämättä varsin omituisella tavalla hieno juttu. Siellä kiipesimme mäen päälle ja onnistuin kaatumaan matkalla alas. Hiekka ja kivilastut olivat varsin liukas yhdistelmä. Kuitenkin koko matkan ainoa fyysinen jälki oli pieni haava kädessä.
Kokonaisuudessaan retki oli hieno. Olin hyvin huolissani Rikusta, mutta muuten ei ole mitään pahaa sanottavana. Pääsin kokeilemaan aavikon laivaa eli kamelia. Ymmärrän nyt lempinimen. Liike on hyvin keinuva ja suuntana edes-takaisin. En kuitenkaan välttämättä kokeile uudelleen. Sen elukan noustessa pystyyn ja laskeutuessa alas meinaa molemmilla kerroilla pudota kahdesti. Ensin meinaa pudota kaulalle ja sitten takaakse. Sillä on kummallinen kolmen vaiheen nousu. Lisäksi se on melkoisen korkea. En hämmästyksekseni kuitenkaan pelännyt. Kävimme talutettuina pienellä retkellä. Hieno homma ja olin iloinen, että Riku patisti minut vierestään touhuamaan muita juttuja. Kävin nimittäin myös matelijoita katsomassa ja kokeilin Rikunkin puolesta kaikkea. Tuli sitten pideltyä kahta erilaista liskoa, sinikieliskinkkiä, kahta tai kolmea käärmettä ja ihailtua mungoa (mungoose), isoa kilpikonnaa ja haukkaa. En pääosin huolehtinut intian kobran (jos muistan oikeasti, iso käärme kuitenkin - ei myrkyllinen eikä kuristaja) syleilystä. Kuitenkin sen pyöriessä pääni ympärillä aloin toivoa, että kuvaaja ottaisi kuvan pikaisesti ja saisin välittää käärmeen eteenpäin.
Eipä minulla muuta siitä matkasta ole sanottavana. Ihan ilman pahoinvointia en itsekään selvinnyt ja olimme molemmat iloisia päästessämme takaisin hotelliin.


su 26.9. Toipumista
Käytimme päivän sekä altaalla että hotellihuoneessa lähinnä kirjoja lukien. Rikulla oli hieman vatsa sekaisin ja hän oli vielä puhki aavikkomatkasta. Lähdin itse kuitenkin katsomassa illalla Grease-musikaalia paikallisen animaatiotiimin esittämänä. Kokemus oli lähes sanoinkuvaamaton. Huonoa dubbausta eivätkä edes esittäjät itse vaivautuneet liikkumaan kunnolla ja vakuuttavasti. Huvittava surullisella tavalla on kai paras tapa kuvata kokemusta. Silti oli hienoa kulkea pehmeässä Egyptin illassa. illalla omakin vatsa alkoi olla varsin epävarma olostaan. Onneksi riku oli jo hankkinut paikallisia lääkkeitä paikalliseen ongelmaan. Rauhallinen päivä teki hyvää, vaikka alkoikin tuntua siltä, että tätä samaa voisi tehdä kotonakin.

ma 27.9. Tok-Tok
Eilisen lepäämisen jälkeen olin valmis lähtemään liikkeelle. Rikulla oli vielä muistaakseni heikohko olo, mutta lähti kanssani kuitenkin kaupunkikierrokselle Tok-Tok-taksin kyydissä. Kyseinen taksi oli hyvin yleinen tapa liikkua. Se oli kolmipyöräinen mopon ja auton välimuoto. Kiertelimme yllättävän isoa El Gounaa kohtalaisen kuljettajan kyydissä, joka vei meitä ympäriinsä. Näimme urheilustadionin, jonne mahtuisi koko El Gounan ihmismäärä ja sittenkin vielä. En ymmärrä, miksi maassa, jossa on muutenkin pula vedestä, halutaan kasvattaa nurmikkoa urheilua varten. Ei ymmärrä ihmisiä. Ehkä Golf-kentällä sen vielä jotenkin ymmärtää, koska sitä käytetään jatkuvasti ja se tuo valtavasti tuloja, mutta muuten... Näimme myös ihanan näköalan korkealta kukkulalta, joss amyös taksistamme hajosi rengas. Odotimme vaihtoa hetken ja varjo oli kiitettävä asia. Kävimme myös paikallisella tallilla, josta olisi voinut varata ratsastuksia. Nähdessäni kuitenkin hevosten kunnon päätin, etten anna rahojani kyseiselle organisaatiolle. Ei se selkeästi kuitenkaan hevosten kohteluun ja ruokkimiseen mene. Maksettuamme järjettömän ylihinnan kuljettajalle palasimme hotellille, jossa otimme rennosti, palasimme altaalle ja luimme lisää kirjoja.
Nyt Riku voi korjata, jos muistan väärin, mutta menimme illalla syömään kamelia. Se oli erinomaista. Liha oli hieman samanlaista kuin hirvenliha. Se vain oli vahvemman makuista. kastikkeita oli kaksi: suklaa ja tavallinen ruskea kastike. Suklaa oli mielenkiintoinen vaihtoehto, mutta jätti miettimään, söikö pääruokaa vai jälkiruokaa. Taisimme molemmat pitää enemmän ruskeasta kastikkeesta suussa sulavan kamelin lihan kanssa. Saimme myös nauttia kolmesta peräkkäisestä sähkökatkoksesta. Illalla ja yöllä ilmeisesti on yleensä sähkökatkoja. En sikäli ihmettele. Yhtäkkiä tulee valtava tarve sähkölle kauppojen valaistessa mainoksensa ja nimensä jne.
Hieno ilta ehdottomasti. Kävimme myös juomassa teetä sen parfymeristin luona, joka oli meidät kutsunut uudelleen kauppaansa ystävinä (ei siis asiakkaina). Hän sanoi meille, että jos/kun tulemme uudelleen, hän voi auttaa meitä asuinpaikan ja retkien järjestämisessä. Varsin hieno ihminen.

ti 28.9. Snorklauspäivä
Menimme aivan toisenlaisille riutoille hieman vähemmän vakuuttavien oppaiden kanssa. Molemmat riutat olivat enemmän sukellus- kuin snorklaausriuttoja. Ne olivat koralliseinämiä, mutta kyllä upeita sellaisia. Niillä oli myös enemmän kaloja. Ensimmäisellä riutalla oli kuulema rausku, mutta valitettavasti emme kumpikaan nähneet sitä. Päivän toisella riutalla oli kaksi pientä saareketta, jotka olivat taivaallisen upeita. Korallit olivat kauniita, värit selkeitä ja tuhansittain eri värisiä kauniita kaloja. Rauskut, delfiinit ja kilpikonnat puuttuivat, mutta muuten matka oli aivan taivaallinen. Yksi palanut selkä (nyt Sadun) jäi muistoksi. Uimme pääasiassa virtaa vastaan ja Rikun snorkkelin pieni ilma-aukko aiheutti sen, että hänen kuntonsa petti ennen minua. Happi on ihmeellinen asia.
Illan rentouduimme ja kävimme katsomassa Mamma Mia-musikaalia. Menimme lähinnä siksi, että Rikua alkoi kiinnostaa kuvaukseni Grease:sta. Mamma Mia oli hieman parempi, mutta samalla surullisen hyvin huvittava.

ke 29.9. Altaalla
Rentouduimme ja luimme kirjoja. Aina välillä kävimme pistäytymässä altaalla ja hakemassa juotavaa. Muuta emme tainneetkaan tehdä.
Illalla kävimme kompleksissa olevassa belgialaisessa ravintolassa, jossa ruoka oli (kuten muutenkin hotellissa) kuivaksi paistettua. Söin ankanrintaa karamellisoiduilla omenilla. Makuyhdistelmä oli hieno. Ongelmaksi kuitenkin muodostui se kuiva ankanrinta, johon tarvitsin hyvin terävän veitsen, hyvin vähäinen määrä itse omenaa ja automaattisesti lautasen viereen tuodut jauhoiset ranskalaiset. Paikalliset perunat tuntuvat olevan hyvin jauhoisia. Oli hieman outoa (en oikein tiennyt, olisiko pitänyt ottaa loukkaavana) tuoda ranskalaiset suoraan. Rikulle se tästä huolimatta oli ihan ok, sillä hän ei ollut odottanut saavansa lampaansa kanssa valtavaa määrää papuja. Mielenkiintoinen valinta joka tapauksessa. Oloni kuitenkin huononi edellisen päivän rankan uimisen johdosta ja palasimme pian huoneeseen nauttimaan viileästä ilmasta ja pakkaamaan.

to 30.9. Kotiinpaluu
Matka meni ihan hienosti. Kyllästyin koneessa, koska suureksi hämmästyksekseni Hurghadan lentokentällä ei ollut paikkaa, josta olisi voinut ostaa edes lehden englanniksi. Siellä oli pelkkiä samaa turistikamaa myyviä kojuja ja kyseenalaisen makuista ruokaa. Riku sai hampurilaisen, jossa ei ollut pätkääkään vihreää. Se koostui sämpylästä, kahdesta pihvistä ja juustosta. Kotimatka lentokentältä kotiin oli miellyttävä ja rauhallinen. En edes nukahtanut. Oli hienoa olla kotona, vaikka matka oli upea. Oma sänky ja kissat ovat kuitenkin hieno juttu ja kaipasin niitä.

Tämä on sellainen tiivis ja lyhyt kuvaus, koska alan unohdella asioita. Riku voi lisäillä omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan ja saatan itsekin vielä palata asiaan. Nyt kuitenkin eilisestä ratsastuksesta väsyneenä ja kipeänä lopetan tähän. Matka oli kuitenkin siis mukavampi, kuin mitä tämä posti kuvastaa. Sellaista se kipu on.

El Gouna 23-30.9.2010 (osa 1)

to 23.9. Lähtö
Herätyskello päätti lyhyen yöunemme kello yhden ikoihin, puoli kahdelta olimme jo autossa matkalla kohti Helsinkiä. Matka sujui leppoisasti, pysähdyimme aamupalalle Lohjan ABC:lle ja saavuimme lentokentälle puoli viideltä. Auto jäi P3-halliin ja kuljimme läpi aution terminaalin check-in:iin, turvatarkastukseen, passintarkastukseen ja edelleen portille.
Lento oli myös kovin tapahtumaköyhä, olimme varanneet sekä meno- että paluumatkalle istumapaikat varauloskäynnin vierestä ja saimme näin ollen nauttia jalkatilasta. Satu luki koneessa ensimmäisen lomakirjansa, minä kulutin aikaa enimmäkseen katsomalla lennolla esitettyjä leffoja. Aikaisen lennon ansiosta saimme lentokoneaamiaisen joka oli suorastaan syötävä. Lento laskeutui aikataulussaan Hurghadan lentokentälle.
Kuumuus otti meidät vastaan, jonotimme ensin viisumia, sitten passintarkastusta ja lopulta viisumintarkastusta kaiken jonottamisen seurauksena matkalaukut tulivat melkein heti kun pääsimme hihnalle. Siirryimme linja-autoon ja odotimme. Koska kentällä oli jotain hässäkkää päädyimme odottamaan opasta yli puoli tuntia sen jälkeen kun viimeinen matkustaja oli löytänyt linja-automme. Autossa oli vielä kuumempaa kuin ulkona, mutta sentään katto antoi varjoa. Lopulta pääsimme matkaan ja puoli tuntia myöhemmin olimme El Gounan alueella. Jätimme ensin muutaman hengen muihin hotelleihin ja lopuksi suuntasimme Rihannaan.
Sisäänkirjautuminen sujui ongelmitta, saimme all-inclusive rannekkeemme ja siirryimme huoneeseen. Huoneen ilmastointi ei toiminut ellei avaimenperä ollut lukulaitteessa, kuumuuden vaikutuksesta älyllisiin kykyihin kertonee se että vasta puoli viikkoa myöhemmin tajusin että avaimen voi irrottaa avaimenperästä ja näin jättää ilmastoinnin päälle siksi aikaa kun poistuu huoneesta esim illalliselle...
Tutustuimme pikaisesti hotellialueeseen (saimme hotellin kauppakadulla kuusi skarabia ja vastaavan määrän köyntikortteja erilaisilta kauppiailta) ja siirryimme sitten Finnmatkojen tervetulotilaisuuteen. Oppaamme oli vasta aloittanut työnsä ja sen huomasi, hän ei oikein osannut vastata kysymyksiin, mutta selvisi kuitenkin tilaisuudesta kunnialla, saimme ilmoittauduttua seuraavaksi päiväksi delfiinisnorklausretkelle ja poistuimme paikalta illalliselle.
Illallisen (perusbuffet jossa oli aika paljon kaikkea, mutta aika vähän mitään joka miellytti meitä) jälkeen palasimme huoneeseen ja nukkumaan.

pe 24.9. Delfiinisnorklaus
Delfiinisnorklauksen ajatuksena oli suosia niitä riuttuja joilla delfiinien tiedetään viettävän aikaansa. Tuuliolosuhteista johtuen emme päässeet Dolphin House nimeä kantavalle riutalle jossa delfiinejä useimmiten tavataan, mutta pääsimme kuitenkin snorklailemaan kahdella kauniilla riutalla. Retken järjesti Colona divers niminen, ruotsalaisvoimin pyörinyt yritys. Oppaamme olivat loistava parivaljakko Karen ja Matias, jotka olivat molemmat lähdössä etelään perustettavaan uuteen kohteeseen. Ensimmäinen riutta oli luonteeltaan harjoitusriuttamainen, mutta toinen oli aivan loistava; matala, suojainen ja täynnä nähtävää. Oli kuin olisimme lentäneet korallien yllä, meri oli tyyni ja rauhallinen ja pienellä käden liikkeellä sai itsensä siirrettyä haluamalleen vektorille. Kokemus oli loistava, jopa niin loistava että kun kaikki muut oli kerätty veneelle Karenin täytyi tulla erikseen hakemaan minua ja Satua, jotka olimme snorklailun lumoissa. Joka tapauksessa satakunta valokuvaa ja yksi palanut selkä (Rikun) myöhemmin lähdimme paluumatkalle.
Hotellille palattuamme söimme illallista ja painuimme pehkuihin.

la 25.9. Aavikkoretki
Ohjelmassa oli Tähitä ja beduiineja niminen kansainvälinen retki, lähtö hotellilta oli kahdentoista aikaan. Tarvitsin hattua ja shortseja, joten suuntasimme läheiselle ostosalueelle. Hattu ja Shortsit löytyivät ensimmäisestä kaupasta, sitten meidät johdatettiin hajuvesiin erikoistuneeseen liikkeeseen. Saimme eteemme höyryävät kupit ruusunmarjateetä ja Tariq(?), paikallinen perfumer, aloitti esityksensä. Hän puhui pitkään ja kauniisti ja loi meille molemmille kaksi henkilökohtaista tuoksua, päädyimme ostamaan Sadulle päivittäisene käyttöön luotua hajuvettä. Meillä ei ollut mukana tarpeeksi rahaa, joten sovimme että tulemme myöhemmin maksamaan.
Palasimme hotellille ja valmistauduimme lähtemään retkellemme, opasta ei tarvinnut kauaan odottaa ja bussikin saapui pikaisesti.
Kuvaus retkestä tulee olemaan kovasti kahtiajakoinen, kirjoitan alkuun omat kokemukseni, sen jälkeen Satu voi kirjoittaa omansa, syy tähän selviää melko nopeasti eteenpäin lukemalla.

Rikun retki
Haimme Hughadasta yhden ihmisen ja siirryimme aavikon reunalle jossa meitä tuli hakemaan aavikkobussi. Ajoimme vajaan tunnin ja pysähdyimme katsomaan yksinäistä puuta aavikon keskellä. Näky oli outo, maisema kaikkiin suuntiin oli autio, mutta aavikon keskellä kasvoi yksi, vihreä, puu. Kuvailimme sitä aikamme ja kipusimme pienen kukkulan päälle katsomaan maisemia laajemmin. Sitten oli aika palata autoon ja jatkaa matkaa viimeisten minuuttien ajan kunnes saavuimme beduiinien kylään.
Siirryimme autosta ulos, istuimme varjoon ja opas aloitti kertomuksensa. Oloni heikkeni nopeasti ja lopulta sain juuri sanottua oppaalle etten voi hyvin kun oksensin pois juomani vedet ja minut ohjattiin selälleen penkille jalat kohotettuina. Sain kostean liinan kaulalleni ja otsalleni ja jäin makoilemaan ja odottamaan oloni kohentumista.
Oloni ei suoranaisesti parantunut ja pian sain jääpalan jota pidin kaulavaltimoani vasten, kuulin kun opas kertoi ett kamelit voivat nostaa ruumiinlämpöään jopa kahdeksalla asteella päivän kuumimmaksi ajaksi ja mietin mahtoiko kehoni yrittää kamelipuolustusta. Sulatin ensimmäisen jään ja sain toisen, reilusti isomman kimpaleen. Olo oli ihan ok niin kauan kuin pysyin makuulla ja pystyin viilentämään kaulavaltimoja ja sitä kautta aivoihin virtaavaa verta. Opas oli uhannut että joku retken suomalaisista osallistujista olisi valittu kertomaan mistä linnunrata on saanut nimensä. Koska en tätä tiennyt, käytin aikaani kehitellen tarinan joka antaisi vastauksen kysymykseen. Tarina on nimeltään Väinämöinen ja linnunrata ja kirjoitan sen tähän:

Väinämöinen ja linnunrata
Ennen kuin aloitan tahdon muistuttaa teitä siitä että tämä on vanha tarina ja kuten kaikki vanhat tarinat, se on myös totta. Ja kuten kaikki totuudet, se on pohjimmiltaa valhe.
Väinämöinen on yksi suomalaisen kansanperinteen suurimmista sankareista, hän on tietäjä iänikuinen, mahtavin kaikista shamaaneista. Tämä tarina sijoittuu kuitenkin aikaan jolloin Väinämöinen oli nuori mies, lähes lapsi, eikä kukaan vielä tiennyt mikä hänestä oli joskus tuleva.
Väinämöinen oli lähtenyt perheensä parista metsästämään Tapion maille, hän oli vielä nuori mutta osasi liikkua metsissä hiljaisesti ja tiesi metsien tavat. Hän oli toki kuullut vanhojen miesten sanovan että vaikka metsästäjä saisikin yhytettyä nukkuvan eläimen, eivät jumalat katsoisi suopeasti sellaista miestä joka käyttäisi eläimen heikkoutta hyväkseen. Siitä huolimatta kun Väinämöinen löysi matkallaan nukkuvan oravan, hän hiipi sen luokse ja tappoi sen.
Oli kulunut jo viikko siitä kun Väinämöinen oli surmannut nukkuneen oravan eikä hän löytänyt tietään kotiin. Hän oli tottunut eränkävijä, nuoresta iästään huolimatta, eikä ollut koskaan ollut varsinaisesti eksyksissä, mutta nyt hän ei tiennyt missä oli ja miten pääsisi palaamaan vanhempiensa luo.
Lopulta hän sattui pienen lammen rannalle ja löysi lammesta nukkuvan joutsenen, vaikka hän olikin löytänyt Tapion saloilta marjoja ja sieniä hän oli näkäinen ja lintu näytti terveeltä ja pullealta. Väinämöinen laski kuitenkin aseensa maahan, noukki taskustaan joitakin marjoja ja hiipi joutsenen lähelle jättäen marjat linnun eteen. Sitten hän palasi äänettä aseidensa luo ja istui niiden eteen jääden katselemaan nukkuvaa lintua.
Ei kestänyt kauaakaan kun lintu heräsi, katseli ympärilleen ja huomasi niin pojat kuin marjatkin. Lintu avasi nokkansa ja puhui ihmisen äänellä kertoen Väinämöiselle olevansa todellisuudessa Mielikki, metsän emäntä, Tapion vaimo ja metsän eläinten suojelija. Hän kertoi Väinämöiselle että oli suuttunut tähän sen jälkeen kun Väinämöinen oli surmannut nukkuvan oravana ja estänyt poikaa löytämästä kotiinsa, nyt Väinämöinen oli kuitenkin kunnioittanut jumalten tahtoa ja antanut nukkuvan linnun olla ja siksi Mielikki opastaisi pojan kotiinsa.
Niin joutsen nousi siivilleen ja kohosi korkeuksiin, siellä se poimi nokallaan omia höyheniään ja levitti ne taivaalle sanoen että niin kauan kuin Väinämöinen elää, hän löytäisi aina kotiinsa seuraamalla höyhenten viitoittamaa tietä. Aikanaan tuo reitti oli näkyvissä päiväsaikaankin, mutta aikojen saatossa se on himmentynyt ja on nähtävissä enää pimeimpään vuodenaikaan. Niin syntyi linnunrata.
Jotkut sanovat että Väinämöinen todella oppi läksynsä, mutta toiset (ja olen itse taipuvasempi uskomaan tähän jälkimmäiseen selitykseen) ovat sitä mieltä että poika lammelle saapuessaan näki joutsenen tarkkailevan häntä yhdellä silmällään ja aivan oikein epäili linnun olevan jumalten asialla ja toimi sen jälkeen kuten toimi tietäen että niin hän löytäisi uudelleen polut jotka johdattavat takaisin kotitulen äärelle. Uskon niin sillä Väinämöisestä kasvoi mahtavin kaikista shamaaneista eivätkä ne jotka seuraavat toisten asettamia sääntöjä koskaan nouse sellaiseen suuruuteen. Ne jotka luovat omat sääntönsä myös muokkaavat maailmaa.

Lähdin mukaan kun siirryimme katsomaan auringonlaskua, matkalla oloni koheni jonkin verran, mutta jää loppui ja paikan päällä kun oppaamme kertoili meille aurinkokunnasta, oloni alkoi taas heikentyä. En lopulta päässyt kertomaan tarinaani koko joukolle, opas kertoi että koska linnunrata tulee nähtäville syksyllä samoihin aikoihin kuin lintujen syysmuutto alkaa, se on tulkittu lintujen poluksi Lintukotoon, etelän maahan. Kerroin tarinani oppaallemme ja Sadulle muiden kivutessa kukkulalle katsomaan auringonlaskua ja tarinani kerrottuani joudinkin laskeutumana taas pitkälleen.
Palasimme takaisin kylään jossa muut osallistuivat illalliselle, minun jäädessä makoilemaan ulkosalle. Katsellessani pimentyvää taivasta ja ensimmäisiä esiin tuleviä tähtiä samalla kun beduiinit vieressäni keskustelivat keskenään koin aivan oman Tähdet ja beduiinit hetken, se hetki oli yksi parhaista kokemuksista koko matkamme aikana.
Lopulta lähdimme paluumatkalle halki aavikon, istuin jälleen ohjaamossa ihmettelemässä miten pienen osan aavikosta ajovalot valaisivat. Olin kuvitellut aavikon periaatteessa tasaiseksi, mutta se oli itse asiassa kuin valtava alue huonokuntoista soratietä nimismiehenkiharoineen.
Palasimme aavikon reunamaille jossa yritimme löytää kaukoputkella nähtävää, pöly ja valosaaste tekivät kuitenkin tehtävänsä ja voin sanoa että omalta pihalta taivas näyttäytyy näyttävämpänä kuin aavikon reunalta.
Illan viiletessä oloni parani ja selvisin paluumatkasta hotellille ilman sen suurempia ongelmia. Kysyin oppaalta oliko hänellä ollut pahempaa tapausta mukanaan ja hän sanoi että 7 vuoden aikana yksi sydänvaiva on ollut joka on ollut pahempi kuin oma lämpöyliherkkyyteni. Voin todeta että se mitä olen jo pitkään epäillyt on nyt todistettu, minä ja kuumuus emme ole yhteensopivia keskenämme.

Jatkoa seuraa osassa 2.

El Gouna matkaraportti

Olemme palanneet El Gounasta, Egyptissä emme käyneetkään... El Gouna on Egyptissä vähän samalla tasolla kuin kasinot ovat todellisuudessa. Turisteja varten luotu kaupunki oli siisti, suorastaan kaunis, mutta epätodellinen. Egyptiläisiä ei paikalla pahemmin näkynyt ja kulttuuriltaa paikka oli länsimaisen kaupallinen.
Tämä ei ole oikeastaan vielä matkaraportti, enemmänkin matkaraportin traileri. Matkaraportissa kerromme heräämisestä keskiyön tietämissä ja kokonaisuudessaan yli kaksitoistatuntisesta matkasta El Gounaan, snorklaamisesta punaisessa meressä, lämpöhalvauksesta erämaassa, aavikon supermarketista, kamelilla ratsastuksesta, hyvästä ja vähän huonommasta ruoasta, rahan nostamisen vaikeudesta, perfumeristista, Väinämöisestä ja linnunradasta, uima-altaasta, keinotekoisesta laguunista, Tok-Tok -takseista, Grease ja Mamma Mia musikaaleista, auringosta, palamisesta ja kaikkialle tunkeneesta kuumuudesta. Saatamme mainita hotellin kissan, aavikolla kasvaneen puun, sinikieliskinkin kavereineen, Hitlerin veneen, kiireisen stuertin ja joitain muita pieniä yksityiskohtia. Mutta kaikesta yllämainitusta jonkinlaisessa kronologisessa järjestyksessä tarkemmin kun olemme saaneet levättyä paluumatkan rasituksista.
El Gounassa oli parhaimmillaan noin 25 astetta (yöllä, olimme unessa) ja pahimmillaan noin 41 astetta (varjossa, olimme aavikolla) kuumaa. Veden lämpötila oli noin 27 astetta, kuulemma se talvella voi laskea niinkin alas kuin 22 asteeseen...