Pääsin viimeinkin kuntoni parannuttua ratsastamaan ja ratsastin sekä keskiviikkona että torstaina Tirri-nimisellä ruunalla. Hän on melko riippuvainen muista hevosista ja on aina palkitsevaa saada hänet kulkemaan suuntaan, jossa ei ole muita hevosia. Oli myös hienoa huomata, miten hienoa oli jälleen olla hevosen selässä. Ilmeisesti kaipasin ihan oikeasti lomaa ratsastuksesta hetkeksi. Se alkoi nimittäin myös tympiä samalla aikaa kuin kehoni alkoi olla sitä mieltä, ettei se oli ihan paras ajatus.
Käytännössä molempina päivinä oli ihan perusteita. Pysähdyksiä, voltteja ja tempon vaihtelua. Sain nostettua laukankin, mikä oli hieno juttu, sillä olen siinä varsin epävarma. Eilen kuitenkin meinasin pudota, koska Tirri innostui vauhdista ja samalla näki kaverihevosen ja lähti odottamattomaan suuntaan. Onneksi hevosen kaula on lähellä ja siitä on hyvä pitää kiinni, kun jalustimet ovat kadonneet (joskus käy niin, kun säikähdyksessä tai muuten nostan jalat liian ylös). Joka tapauksessa pidin hommasta kovasti jälleen. Nyt vain olen kipeä.
Pitäisi kirjoittaa artikkelia eikä huvita yhtään. Aivoissa ei myöskään ole yhtään asiaan kuuluvaa ajatusta. Pitää ottaa itseään niskasta kiinni, joten terveisiä kaikille ja kiitos isälle, joka maalailee ikkunoiden kehyksiä ulkona. Arvostamme suuresti hänen apuaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti