to 23.9. Lähtö
Herätyskello päätti lyhyen yöunemme kello yhden ikoihin, puoli kahdelta olimme jo autossa matkalla kohti Helsinkiä. Matka sujui leppoisasti, pysähdyimme aamupalalle Lohjan ABC:lle ja saavuimme lentokentälle puoli viideltä. Auto jäi P3-halliin ja kuljimme läpi aution terminaalin check-in:iin, turvatarkastukseen, passintarkastukseen ja edelleen portille.
Lento oli myös kovin tapahtumaköyhä, olimme varanneet sekä meno- että paluumatkalle istumapaikat varauloskäynnin vierestä ja saimme näin ollen nauttia jalkatilasta. Satu luki koneessa ensimmäisen lomakirjansa, minä kulutin aikaa enimmäkseen katsomalla lennolla esitettyjä leffoja. Aikaisen lennon ansiosta saimme lentokoneaamiaisen joka oli suorastaan syötävä. Lento laskeutui aikataulussaan Hurghadan lentokentälle.
Kuumuus otti meidät vastaan, jonotimme ensin viisumia, sitten passintarkastusta ja lopulta viisumintarkastusta kaiken jonottamisen seurauksena matkalaukut tulivat melkein heti kun pääsimme hihnalle. Siirryimme linja-autoon ja odotimme. Koska kentällä oli jotain hässäkkää päädyimme odottamaan opasta yli puoli tuntia sen jälkeen kun viimeinen matkustaja oli löytänyt linja-automme. Autossa oli vielä kuumempaa kuin ulkona, mutta sentään katto antoi varjoa. Lopulta pääsimme matkaan ja puoli tuntia myöhemmin olimme El Gounan alueella. Jätimme ensin muutaman hengen muihin hotelleihin ja lopuksi suuntasimme Rihannaan.
Sisäänkirjautuminen sujui ongelmitta, saimme all-inclusive rannekkeemme ja siirryimme huoneeseen. Huoneen ilmastointi ei toiminut ellei avaimenperä ollut lukulaitteessa, kuumuuden vaikutuksesta älyllisiin kykyihin kertonee se että vasta puoli viikkoa myöhemmin tajusin että avaimen voi irrottaa avaimenperästä ja näin jättää ilmastoinnin päälle siksi aikaa kun poistuu huoneesta esim illalliselle...
Tutustuimme pikaisesti hotellialueeseen (saimme hotellin kauppakadulla kuusi skarabia ja vastaavan määrän köyntikortteja erilaisilta kauppiailta) ja siirryimme sitten Finnmatkojen tervetulotilaisuuteen. Oppaamme oli vasta aloittanut työnsä ja sen huomasi, hän ei oikein osannut vastata kysymyksiin, mutta selvisi kuitenkin tilaisuudesta kunnialla, saimme ilmoittauduttua seuraavaksi päiväksi delfiinisnorklausretkelle ja poistuimme paikalta illalliselle.
Illallisen (perusbuffet jossa oli aika paljon kaikkea, mutta aika vähän mitään joka miellytti meitä) jälkeen palasimme huoneeseen ja nukkumaan.
pe 24.9. Delfiinisnorklaus
Delfiinisnorklauksen ajatuksena oli suosia niitä riuttuja joilla delfiinien tiedetään viettävän aikaansa. Tuuliolosuhteista johtuen emme päässeet Dolphin House nimeä kantavalle riutalle jossa delfiinejä useimmiten tavataan, mutta pääsimme kuitenkin snorklailemaan kahdella kauniilla riutalla. Retken järjesti Colona divers niminen, ruotsalaisvoimin pyörinyt yritys. Oppaamme olivat loistava parivaljakko Karen ja Matias, jotka olivat molemmat lähdössä etelään perustettavaan uuteen kohteeseen. Ensimmäinen riutta oli luonteeltaan harjoitusriuttamainen, mutta toinen oli aivan loistava; matala, suojainen ja täynnä nähtävää. Oli kuin olisimme lentäneet korallien yllä, meri oli tyyni ja rauhallinen ja pienellä käden liikkeellä sai itsensä siirrettyä haluamalleen vektorille. Kokemus oli loistava, jopa niin loistava että kun kaikki muut oli kerätty veneelle Karenin täytyi tulla erikseen hakemaan minua ja Satua, jotka olimme snorklailun lumoissa. Joka tapauksessa satakunta valokuvaa ja yksi palanut selkä (Rikun) myöhemmin lähdimme paluumatkalle.
Hotellille palattuamme söimme illallista ja painuimme pehkuihin.
la 25.9. Aavikkoretki
Ohjelmassa oli Tähitä ja beduiineja niminen kansainvälinen retki, lähtö hotellilta oli kahdentoista aikaan. Tarvitsin hattua ja shortseja, joten suuntasimme läheiselle ostosalueelle. Hattu ja Shortsit löytyivät ensimmäisestä kaupasta, sitten meidät johdatettiin hajuvesiin erikoistuneeseen liikkeeseen. Saimme eteemme höyryävät kupit ruusunmarjateetä ja Tariq(?), paikallinen perfumer, aloitti esityksensä. Hän puhui pitkään ja kauniisti ja loi meille molemmille kaksi henkilökohtaista tuoksua, päädyimme ostamaan Sadulle päivittäisene käyttöön luotua hajuvettä. Meillä ei ollut mukana tarpeeksi rahaa, joten sovimme että tulemme myöhemmin maksamaan.
Palasimme hotellille ja valmistauduimme lähtemään retkellemme, opasta ei tarvinnut kauaan odottaa ja bussikin saapui pikaisesti.
Kuvaus retkestä tulee olemaan kovasti kahtiajakoinen, kirjoitan alkuun omat kokemukseni, sen jälkeen Satu voi kirjoittaa omansa, syy tähän selviää melko nopeasti eteenpäin lukemalla.
Rikun retki
Haimme Hughadasta yhden ihmisen ja siirryimme aavikon reunalle jossa meitä tuli hakemaan aavikkobussi. Ajoimme vajaan tunnin ja pysähdyimme katsomaan yksinäistä puuta aavikon keskellä. Näky oli outo, maisema kaikkiin suuntiin oli autio, mutta aavikon keskellä kasvoi yksi, vihreä, puu. Kuvailimme sitä aikamme ja kipusimme pienen kukkulan päälle katsomaan maisemia laajemmin. Sitten oli aika palata autoon ja jatkaa matkaa viimeisten minuuttien ajan kunnes saavuimme beduiinien kylään.
Siirryimme autosta ulos, istuimme varjoon ja opas aloitti kertomuksensa. Oloni heikkeni nopeasti ja lopulta sain juuri sanottua oppaalle etten voi hyvin kun oksensin pois juomani vedet ja minut ohjattiin selälleen penkille jalat kohotettuina. Sain kostean liinan kaulalleni ja otsalleni ja jäin makoilemaan ja odottamaan oloni kohentumista.
Oloni ei suoranaisesti parantunut ja pian sain jääpalan jota pidin kaulavaltimoani vasten, kuulin kun opas kertoi ett kamelit voivat nostaa ruumiinlämpöään jopa kahdeksalla asteella päivän kuumimmaksi ajaksi ja mietin mahtoiko kehoni yrittää kamelipuolustusta. Sulatin ensimmäisen jään ja sain toisen, reilusti isomman kimpaleen. Olo oli ihan ok niin kauan kuin pysyin makuulla ja pystyin viilentämään kaulavaltimoja ja sitä kautta aivoihin virtaavaa verta. Opas oli uhannut että joku retken suomalaisista osallistujista olisi valittu kertomaan mistä linnunrata on saanut nimensä. Koska en tätä tiennyt, käytin aikaani kehitellen tarinan joka antaisi vastauksen kysymykseen. Tarina on nimeltään Väinämöinen ja linnunrata ja kirjoitan sen tähän:
Väinämöinen ja linnunrata
Ennen kuin aloitan tahdon muistuttaa teitä siitä että tämä on vanha tarina ja kuten kaikki vanhat tarinat, se on myös totta. Ja kuten kaikki totuudet, se on pohjimmiltaa valhe.
Väinämöinen on yksi suomalaisen kansanperinteen suurimmista sankareista, hän on tietäjä iänikuinen, mahtavin kaikista shamaaneista. Tämä tarina sijoittuu kuitenkin aikaan jolloin Väinämöinen oli nuori mies, lähes lapsi, eikä kukaan vielä tiennyt mikä hänestä oli joskus tuleva.
Väinämöinen oli lähtenyt perheensä parista metsästämään Tapion maille, hän oli vielä nuori mutta osasi liikkua metsissä hiljaisesti ja tiesi metsien tavat. Hän oli toki kuullut vanhojen miesten sanovan että vaikka metsästäjä saisikin yhytettyä nukkuvan eläimen, eivät jumalat katsoisi suopeasti sellaista miestä joka käyttäisi eläimen heikkoutta hyväkseen. Siitä huolimatta kun Väinämöinen löysi matkallaan nukkuvan oravan, hän hiipi sen luokse ja tappoi sen.
Oli kulunut jo viikko siitä kun Väinämöinen oli surmannut nukkuneen oravan eikä hän löytänyt tietään kotiin. Hän oli tottunut eränkävijä, nuoresta iästään huolimatta, eikä ollut koskaan ollut varsinaisesti eksyksissä, mutta nyt hän ei tiennyt missä oli ja miten pääsisi palaamaan vanhempiensa luo.
Lopulta hän sattui pienen lammen rannalle ja löysi lammesta nukkuvan joutsenen, vaikka hän olikin löytänyt Tapion saloilta marjoja ja sieniä hän oli näkäinen ja lintu näytti terveeltä ja pullealta. Väinämöinen laski kuitenkin aseensa maahan, noukki taskustaan joitakin marjoja ja hiipi joutsenen lähelle jättäen marjat linnun eteen. Sitten hän palasi äänettä aseidensa luo ja istui niiden eteen jääden katselemaan nukkuvaa lintua.
Ei kestänyt kauaakaan kun lintu heräsi, katseli ympärilleen ja huomasi niin pojat kuin marjatkin. Lintu avasi nokkansa ja puhui ihmisen äänellä kertoen Väinämöiselle olevansa todellisuudessa Mielikki, metsän emäntä, Tapion vaimo ja metsän eläinten suojelija. Hän kertoi Väinämöiselle että oli suuttunut tähän sen jälkeen kun Väinämöinen oli surmannut nukkuvan oravana ja estänyt poikaa löytämästä kotiinsa, nyt Väinämöinen oli kuitenkin kunnioittanut jumalten tahtoa ja antanut nukkuvan linnun olla ja siksi Mielikki opastaisi pojan kotiinsa.
Niin joutsen nousi siivilleen ja kohosi korkeuksiin, siellä se poimi nokallaan omia höyheniään ja levitti ne taivaalle sanoen että niin kauan kuin Väinämöinen elää, hän löytäisi aina kotiinsa seuraamalla höyhenten viitoittamaa tietä. Aikanaan tuo reitti oli näkyvissä päiväsaikaankin, mutta aikojen saatossa se on himmentynyt ja on nähtävissä enää pimeimpään vuodenaikaan. Niin syntyi linnunrata.
Jotkut sanovat että Väinämöinen todella oppi läksynsä, mutta toiset (ja olen itse taipuvasempi uskomaan tähän jälkimmäiseen selitykseen) ovat sitä mieltä että poika lammelle saapuessaan näki joutsenen tarkkailevan häntä yhdellä silmällään ja aivan oikein epäili linnun olevan jumalten asialla ja toimi sen jälkeen kuten toimi tietäen että niin hän löytäisi uudelleen polut jotka johdattavat takaisin kotitulen äärelle. Uskon niin sillä Väinämöisestä kasvoi mahtavin kaikista shamaaneista eivätkä ne jotka seuraavat toisten asettamia sääntöjä koskaan nouse sellaiseen suuruuteen. Ne jotka luovat omat sääntönsä myös muokkaavat maailmaa.
Lähdin mukaan kun siirryimme katsomaan auringonlaskua, matkalla oloni koheni jonkin verran, mutta jää loppui ja paikan päällä kun oppaamme kertoili meille aurinkokunnasta, oloni alkoi taas heikentyä. En lopulta päässyt kertomaan tarinaani koko joukolle, opas kertoi että koska linnunrata tulee nähtäville syksyllä samoihin aikoihin kuin lintujen syysmuutto alkaa, se on tulkittu lintujen poluksi Lintukotoon, etelän maahan. Kerroin tarinani oppaallemme ja Sadulle muiden kivutessa kukkulalle katsomaan auringonlaskua ja tarinani kerrottuani joudinkin laskeutumana taas pitkälleen.
Palasimme takaisin kylään jossa muut osallistuivat illalliselle, minun jäädessä makoilemaan ulkosalle. Katsellessani pimentyvää taivasta ja ensimmäisiä esiin tuleviä tähtiä samalla kun beduiinit vieressäni keskustelivat keskenään koin aivan oman Tähdet ja beduiinit hetken, se hetki oli yksi parhaista kokemuksista koko matkamme aikana.
Lopulta lähdimme paluumatkalle halki aavikon, istuin jälleen ohjaamossa ihmettelemässä miten pienen osan aavikosta ajovalot valaisivat. Olin kuvitellut aavikon periaatteessa tasaiseksi, mutta se oli itse asiassa kuin valtava alue huonokuntoista soratietä nimismiehenkiharoineen.
Palasimme aavikon reunamaille jossa yritimme löytää kaukoputkella nähtävää, pöly ja valosaaste tekivät kuitenkin tehtävänsä ja voin sanoa että omalta pihalta taivas näyttäytyy näyttävämpänä kuin aavikon reunalta.
Illan viiletessä oloni parani ja selvisin paluumatkasta hotellille ilman sen suurempia ongelmia. Kysyin oppaalta oliko hänellä ollut pahempaa tapausta mukanaan ja hän sanoi että 7 vuoden aikana yksi sydänvaiva on ollut joka on ollut pahempi kuin oma lämpöyliherkkyyteni. Voin todeta että se mitä olen jo pitkään epäillyt on nyt todistettu, minä ja kuumuus emme ole yhteensopivia keskenämme.
Jatkoa seuraa osassa 2.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti