Pääsin eroon välttelyn tarpeellisuudesta, kun lakkasin yrittämästä hakata päätäni rautanaulaan ja aloin tehdä jotain, mikä on vahvuusalueeni ja näin vihdoin ja viimein väitöskirjani nytkähti liikkeelle. Ja samalla etsiessäni oivallusta sain sellaisen. Valitettavasti se ei aivan ylettynyt siihen, miten laadullisen tutkimuksen tuloksia kirjoitetaan... no laadullisena. Numerot hallitsen. ne ovat kauniita ja yksinkertaisia. Sanat ovat paljon vaikeampia. Miten päätän, mitkä lainaukset kannattaa kirjoittaa tekstiin? Miten edes etäisesti teen laadullista analyysia, jos en voi haastattelujen sitaateilla perustella argumentointia. Toisaalta, ehkä argumentoin nyt jollain tavalla väärin. Kuitenkin on sellainen ns. perstuntuma, että en voi kutsua analyysiani mitenkään laadulliseksi, jos siellä on vain numeroita ja niiden tulkintaa. Enkä toistaiseksi ole löytänyt yhtäkään laadullisen analyysin kirjoittamisen teosta, joka keskittyisi tähän eikä vain tutkimuksen yleiseen rakenteeseen. Eivät ne tieteilijätkään oikeasti mitään järkevää kirjoita =).
No, kohdatessani jälleen kerran jumin, vaikkakin pienemmän, voin hetkeksi palata jälleen vahvuusalueisiini ja ehkä saada sen kasan paperia ja sanoja valmiiksi. Jotenkin olen kyllä päätynyt väitöskirjan teon järjettömyyteen. Siinä paahtaa useamman vuoden saadakseen aikaan teoksen, kasan artikkeleja tai molempia vain päätyäkseen tilanteeseen, missä valmistuu ilman minkäänlaisia pätevyyksiä mihinkään muuhun kuin tutkimukseen ja siinäkin väitöskirja on, kuten äitini hienosti sanoi, ajokortti. Eli sitä paahtaa töitä vuosikausia, menettää yöunia ja järkeään ajaakseen ajokorttinsa... Jos ei olisi toiveita siitä, että joku minulle vielä palkkaa maksaisi tohtoroitumisen jälkeenkin, voisin vain kirjoittaa samantekeviä sanoja peräkkäin varmistaen edes jonkinlaisen loogisuuden kuitenkin ilman merkittävää sisältöä, ilmoittaa eteenpäin, että se on nyt tässä tai en valmistu ja antaa olla. Taidan kuitenkin olla liian itsepäinen, perfektionistinen ja pidän pääni ruosteisiin nauloihin hakkaamisesta aivan liikaa. Siksi kai tätä teenkin.
Lisäksi pitää todeta, että olen huomannut olevani hyvin hankala ihminen. Minulla on paljon tekosyitä, mutta loppujen lopuksi voin olla äärimmäisen rasittava. Kivut ovat erinomainen syy tai tekosyy. Se on hyvin vakuuttava syy, kun en pääse kunnolla ylös sängystä ja horjun pitkin seiniä, koska tasapaino ei kestä eikä silmiäkään voi pitää kunnolla auki, koska tuntuu, että joku tunkisi jääpiikkiä silmiini. Erityisen hankala olen ensinnäkin syksyisin, jolloin kostea ilma ja vaihtelevat lämpötilat yhdistettynä aiheuttavat juilimista siinä määrin, että Riku elää tropiikissa tai minä michelin-pukeutuneena, mahdollisesti molempia. Tällä päädytään edes jonkinlaiseen toimintakykyyn. Toinen paha aika on tämä, jolloin aurinko alkaa jälleen mahtailla voimillaan häikäistä monesta erilaisesta pinnasta.
Toinen syy hankaluuteeni on pitkälti tämä järjettömyys nimeltä väitöskirja. Olen haluton kaikenlaisiin lomiin, yhdessä vietettyihin aikoihin ja olen usein joko ärtynyt tai vain, kuten eräs väikkäriä tekevä ystäväni sanoi, zen-tilassa, jossa vain tuijotan seinää ilman minkäänlaisia ajatuksia enää jäljellä.Ehkä väitöskirja on tie valaistumiseen sen osoittaessa, että tärkeänä pitämämme asiat eivät oikeastaan merkitse mitään ja kaikki on turhaa, tai kuten Sinuhessa, tuhkaa. Sinuhe on tosiaan jälleen ainoa kirjallinen antini tällä hetkellä ja sekin tulee äänikirjan muodossa.
Mutta palatakseni omaan hankaluuteeni, yhdistelmä jatkuvaa kipua ja pakkoa tehdä väitöskirjaa täysipäiväisesti (lääkärini todettua minut varsin kyvyttömäksi tähän), tekee minusta hankalan asuinkumppanin ja epäluotettavasti paikalle saapuvan ihmisen. No, oman ärsyttävyytensä tajuaminen kai on ensimmäinen askel sen muuttamiseksi. No tajuttu on. Nyt jään odottamaan sitä muutosta =). Kai sen eteen kuitenkin pitäisi tehdä jotain... Se siis saakoon jäädä johonkin järkyttävien kipupäivien ja mielettömän väitöskirjantekopäivien väliin. Joskus väitöskirjakin on ohi ja minulle on vakuutettu, että mikään sen jälkeen ei ole enää tämänlaista.
Onneksi tänään on pelipäivä ja voin jonkinmoisella varmuudella sanoa, että yhdestä eteenpäin en ajattele omaa elämääni vähään aikaan. Toisaalta yleensä olen kipeä pelipäivien jälkeen, joten huomenna voin jälleen olla vähemmän kuin miellyttävä. Onneksi Riku on töissä ja tapaan vain suhteellisen ventovieraita ihmisiä, joille en vielä osaa olla sopivan ärtynyt vaan oppinut tehokkaasti teeskentelemään miellyttävyyttä. Tai jos se ei onnistu, tyydyn yleensä hiljaisuuteen. Lähempien tuttavien kesken se ei onnistu, mutta he toisaalta ymmärtävät paremmin oman hankaluuteni syyt.
Vaikka ne ovat kuitenkin siis perusteltavia syitä, eivät ne oikeastaan mielestäni anna minulle oikeutta olla niin hankala. Yrittäessäni kuitenkin muuta, ainakin kipu viimeistään iskee kanveesiin. Joten, rakkaat ystäväni ja läheiseni, antakaa ainakin joksikin aikaa hankaluuteni anteeksi. Kun ei enää pidä tällä tavalla tehdä töitä, kivutkin heikkenevät ja hankaluuteni ehkä vähenee. Ehkä myös oman järjettömyyteni jälkeen saavutan riittävän zen-tilan, jossa olen miellyttävämpi, joskin hiljaisempi itseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti