Tänään heräsin jälleen Noen ja Pikin yhteiskampanjaan päästä ulos, joten päästin heidät siitä huolimatta, että heräsin kahdesti itkien painajaisiin samasta asiasta. Tiedostan, että näitä kissoja ei voi enää ottaa pelkästään sisäkissoiksi, koska he ovat ulkona käymisen oppineet, mutta irti päästäminen on vaikeaa. En taida enää vain laittaa kaulapantoja kissoille ja sitten jatkaa muita tehtäviä ajattelematta Kikiä tai mahdollisuutta, ettei rakas ystävä palaa. Enkä saa päästäni niitä mielikuvia, joita eilen näin; niitä vahinkoja, jota rakkaalle ystävälle oli tullut, tai sitä tunnetta, joka oli, kun hänet laski hautaan, vaikka ei se enää Kiki ollutkaan.
Omat ajatukseni eroavat Rikun ajatuksista. En tiedä, mitä tapahtui, mutta en ymmärrä ihmistä, joka ajaa kissan yli pysähtymättä, oli kuinka kiire tahansa. Kikin olisi ainakin voinut siirtää tien sivuun ennen kuin se jää toisen auton alle ja meille olisi voitu kertoa ja vaikka jopa pyytää anteeksi. Täällä kuitenkin vaikuttaa olevan enemmän vallalla ajatus, etteivät kissat merkitse juurikaan mitään. Vihaan autoja, jotka ajavat niin todella lujaa tuosta ohi ja ensimmäistä kertaa alan miettiä tänne muuton mielekkyyttä. Ja olen ihan jäässä sisältä. Joskus jokaiselle tulee se viimeinen isku, josta ei enää toivu. Tällä hetkellä tuntuu, että se juuri osui ja upposi. Saa nähdä, miten tästä noustaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti