Olin eilen Rovaniemellä puhumassa paikalle kokoontuneille 12 kunnan ja 2 sairaanhoitopiirin edustajille, yhteensä 46 henkilölle, kansallisten sähköisten terveyspalvelujen käyttöönoton aikataulusta ja haasteista. Puheenvuoroni päättyi 13:45 jolloin kuuntelin puhelinvastaajaviestini ja sain tietää Kikin kuolemasta. Soitto Sadulle heti perään ja surutyö voi alkaa. Kotona olin vasta 23:00, päivä ja matka tuntui todella pitkältä ja Satu joutui tekemään kaiken ruumiin käsittelyyn liittyvän työn.
Minä en sure Kikin kuolemaa sinänsä, Kiki eli hyvän kissan elämän, sillä oli rakastava koti ja se sai toteuttaa itseään ja kissan saalistusvaistojaan retkillään ulkoilmaan. Tien läheisyys oli koko ajan tiedossa, samoin siihen sisältyvä riski, mutta ei sitä koskaan usko että pahin tapahtuisi. Riski kuitenkin otettiin koska mielestäni kissan elämään kuuluu ulkoilma, saalistus ja kaikkeen elämään kuuluu lopulta myös kuolema. Surutyöni liittyy siihen miten oma elämäni on köyhempi ilman Kikiä, kun ajattelen sen intensiivistä katsetta ja innostunutta luonnetta tuntuu mahdottomalta ettei Kiki enää ole täällä. Tämä on itsekästä surua.
Mutta kuten Satu jo eilen kirjoitti, Kikin kuolema oli nopea. Kiki eli täysilla, eikä joutunut kärsimään, se oli onnellinen koko meidän ilonamme viettäneensä kahden vuoden ajan ja Kikiä täytyy muistaa sen iloisen ja virkeän luonteen kautta.
Koska Kikin kuoleman ykstyiskohdat eivät ole tiedossa, ei kuolemaan liity vihaa tai suuttumusta. Toivoisin että kissan yli ajanut olisi pysähtynyt edes tarkistamaan jäikö yliajettu kärsimään vai kuoliko se heti, ja olisihan se ollut kohteliasta tarkistaa talosta jonka kohdalla kissan yli ajettiin olisiko kissa mahdollisesti talon lemmikki, mutta on mahdollista että ajajalla oli jostain syystä ylitsepääsemätön kiire. Kirjoittanemme kuitenkin Sadun kanssa tapahtumasta Laitilan sanomien yleisönosastolle, ellei autoilija pysty väistämään kissaa ei hänpystyisi väistämään mitään muutakaan tielle harhautunutta, esimerkiksi lasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti