hermomyrkkyä

sekä fyysisesti että henkisesti.
Kävin Rikun henkisellä tuella varustautuneena yksityisellä lääkärillä ottamassa botuliini-pistokset pään alueelle. Nyt hiljalleen kummalliset tuntemukset ovat hiipumassa. On outoa, kun alue päästä on hetken tunnoton ja sitten taas ei ja sitten toinen osa-alue käyttäytyy omituisesti. Hetken kestää ennen kuin niiden toimivuutta voi arvioida. Olisi tietenkin ollut hieno homma, jos ei olisi tarvinnut turvautua niihin. Toive on kuitenkin, että tämä vähentäisi kipujani. En haluaisi kovin usein olla sängynpohjalla tuskissani enää. Sunnuntai oli erityisen paha. Olin niin kipeä, että puhuminenkin pahensi merkittävästi oloa ja sainkin halailla posliinijumalaa pariin otteeseen. Joskus vain hermot sattuu. Aikaisemmin tosiaan käytin sellaista lääkemäärää, että lääkefirmat kiittää. Lopulta menin lääkäriin sanomaan, että vois vähän vähentää. Viimein kuitenkin sain järkevän neurologin, jonka avulla sitten tosiaan nämä vieroituksen hienoudet on käsitelty. Nyt sitten vaihdettiin kognitiivisten toimintojen lamaantumisesta pään lihasten lamautumiseen. Saa nähdä toimiiko. Toiveet ovat korkealla. Olisi kiva taas olla ajatteleva ja edes jollain tavalla looginen toimija. Jos kuitenkin kipukohtaukset jatkuvat, tilannetta pitää taas tarkastella uudelleen. En kipuisena myöskään tee mitään tai ajattele mitään. Kivulla on sellainen tapa, että se kietoo sisäänsä eikä sen kuoseista näe ulos. Eli fyysisesti lamauttavaa.
Tilannetta ei auta, että lääke kuivattaa suuta ja taitaa taas yhdessä hampaassa olla kolo, joka saavutti tänään hermon. Kunnalliselta saisi vasta marraskuussa jonkinlaisen tarkastusajan. Päivystysaikoja saa kyllä... onneksi. Myös julkisen neurologin puolella kävi niin, että piti tavata hänet helmikuussa. Aika siirtyi elokuulle. Perjantaina ennen maanantain aikaa kuulin, että neurologi jää loppuvuodeksi pois eikä jälleenkään uutta aikaa edes tiedossa. Nimittäin toista neurologia ei saatu ja nyt, kun sellainen toimii satunnaisesti julkisellakin, ei aikaa vieläkään saa järjestettyä. Olin jo hetken luottavainen julkisen puolen palveluun. Kuitenkin ne ovat vaikeasti saatavilla eikä terveyttä voisi riittävästi ainakaan minun tilanteessa hoitaa, jos ei olisi mahdollisuutta käydä yksityisellä. Valitettavasti ne verottavat lompakkoa ihan kiitettävästi ja kiitettävällä vauhdilla. Ehkä nyt hampaidenkin kanssa pitää mennä yksityiselle. Näinä aikoina kaipaisi hyvää palkkaa kämäsen ansiosidonnaisen sijaan. Nyt onneksi sekin juoksee, emmekä ole enää vain Rikun palkan varassa. Eläminen ja remontoiminen yhden palkalla (ja minun terveydenhuolto) ei ole toimiva yhdistelmä.
Henkisen lamaantumisen varmistaa yleinen elämäntilanne. Remontointi tuntuu hyvin raskaalta. Se ei tunnu koskaan loppuvan. Tämä tunne on sikäli outo, että fyysisesti teen sitä aika vähän. Ehkä se on osa ongelmaa. On hommia, mitä minun pitäisi saada aikaan, mutta sängynpohjalla... niin. Työnhaku on myös ihan oma lukunsa. Kaksi apurahahakemusta on lisäksi vireillä. Sitten pitäisi vielä kääntää se pirun väitöskirja englanniksi, jos se kustantaja vaikka julkaisisi sen. Jos päättää, ettei julkaise, niin harmittaa melkoisesti. No, sitten pitää löytää vain uusi keino. Olisin kuitenkin ollut ihan iloinen, jos ei olisi koskaan enää tarvinnut avata sen kirjan kansia.
Nämä jutut ja terveyteen liittyvät seikat ovat aikalailla vetäneet minut henkiseen lamautumisen tilaan. Jopa ratsastus piti lopettaa terveydentilan johdosta. Sekään ei siis enää vedä pois tästä olosta. Juuri näinä hetkinä on vaikea nähdä paremman tilanteen mahdollisuutta, vaikka sellainen todennäköisesti on nurkan takana. Pitäisi vaan jaksaa sinne saakka.

Rikun ajatuksia Kikin kuolemasta

Olin eilen Rovaniemellä puhumassa paikalle kokoontuneille 12 kunnan ja 2 sairaanhoitopiirin edustajille, yhteensä 46 henkilölle, kansallisten sähköisten terveyspalvelujen käyttöönoton aikataulusta ja haasteista. Puheenvuoroni päättyi 13:45 jolloin kuuntelin puhelinvastaajaviestini ja sain tietää Kikin kuolemasta. Soitto Sadulle heti perään ja surutyö voi alkaa. Kotona olin vasta 23:00, päivä ja matka tuntui todella pitkältä ja Satu joutui tekemään kaiken ruumiin käsittelyyn liittyvän työn.
Minä en sure Kikin kuolemaa sinänsä, Kiki eli hyvän kissan elämän, sillä oli rakastava koti ja se sai toteuttaa itseään ja kissan saalistusvaistojaan retkillään ulkoilmaan. Tien läheisyys oli koko ajan tiedossa, samoin siihen sisältyvä riski, mutta ei sitä koskaan usko että pahin tapahtuisi. Riski kuitenkin otettiin koska mielestäni kissan elämään kuuluu ulkoilma, saalistus ja kaikkeen elämään kuuluu lopulta myös kuolema. Surutyöni liittyy siihen miten oma elämäni on köyhempi ilman Kikiä, kun ajattelen sen intensiivistä katsetta ja innostunutta luonnetta tuntuu mahdottomalta ettei Kiki enää ole täällä. Tämä on itsekästä surua.
Mutta kuten Satu jo eilen kirjoitti, Kikin kuolema oli nopea. Kiki eli täysilla, eikä joutunut kärsimään, se oli onnellinen koko meidän ilonamme viettäneensä kahden vuoden ajan ja Kikiä täytyy muistaa sen iloisen ja virkeän luonteen kautta.
Koska Kikin kuoleman ykstyiskohdat eivät ole tiedossa, ei kuolemaan liity vihaa tai suuttumusta. Toivoisin että kissan yli ajanut olisi pysähtynyt edes tarkistamaan jäikö yliajettu kärsimään vai kuoliko se heti, ja olisihan se ollut kohteliasta tarkistaa talosta jonka kohdalla kissan yli ajettiin olisiko kissa mahdollisesti talon lemmikki, mutta on mahdollista että ajajalla oli jostain syystä ylitsepääsemätön kiire. Kirjoittanemme kuitenkin Sadun kanssa tapahtumasta Laitilan sanomien yleisönosastolle, ellei autoilija pysty väistämään kissaa ei hänpystyisi väistämään mitään muutakaan tielle harhautunutta, esimerkiksi lasta.

Juurihoitoa

Hammaslääkärikäyntini ei ollut lopullinen vastaus, mutta jonkinlainen välietappi tässä elämäni episodissa. Jokin vanha paikka oli nähtävästi ollut joko alunperin heikkolaatuinen (siis ei täysin puhdas) tai sitten se oli jossain vaiheesas vuotanut koska paikan pohjalle oli tullut uusi reikä joka ylsi onnellisesti hermoon saakka. Puudutusta, poraamista, uutta puudutusta ja poraamisesta luopumista myöhemmin hammaslääkäri laittoi hampaaseen lääkepaikan ja sanoi että tule huomenna aamulla jos yöllä sattuu ja ellei satu (huominen aamu sopii minulle heikosti) niin sitten ensi viikon tiistaina.
Hammaslääkärikauhu otti mintu valtaansa hyvissä ajoin kävellessäni tapaamiseen, kutakuinkin kaikista muista irrationaalisista peloisani olen onnistunut pääsemään eroon, mutta hammaslääkärinpelko istuu sitkeässä. Onhan siinä henkisesti(kin) aika avuton olo kun makaa suu auki ihme tuolissa, mutta samalla olen niin jännittynyt ja varma siitä että kohta sattuu että niskatkin ovat jumissa jo puolen tunnin hoidon jälkeen. Ei hyvä näin. Jos olisi rento, sattauisi varmasti paljon vähemmän.
Tietenkään asiassa ei auta se että kahden puudutuksen jälkeen hoito jouduttiin keskeyttämään liian kivuliaana...

Viime hetkiä

Tänä aamuna on Vaimarontien kuntokartoitus. Pyynnöstäni huolimatta emme saaneet välittäjältä kuntokartoittajan suoria yhteystietoja enkä tiedä, mitä ajatella siitä. Kyllä hän meille ne sanoi silloin alussa, kun siitä puhuimme, mutta kun muisti on kuin haulikolla ammuttu muoviämpäri, niin mitäs hyötyä siitä on. Yritän siis kovasti miettiä, miten luovia liiallisen luottavuuden ja liiallisen epäluulon välillä. Silmät pitää olla auki, niin sanotaan. Mietin vaan, miten paljon asunnonvälityskeskus on halukas sahaamaan meitä linssiin tehdäkseen kaupat.
Samalla pää on täynnä yhä kehittyvämpiä sisustussuunnitelmia ja puutarhasuunnitelmia. Nyt tiedän, mitä haluan tehdä salin seinille ja katolle ja minulla on aika hyvä käsitys myös lattiasta ja aika pitkälle viedyt suunnitelmat kalusteista. Seinille tulee helposti tehtävä koristemaalaus, jonka väri pohjautuu pönttöuuniin, joka on huoneessa. Kattoon laitetaan valkoista puupanelia. Katon reunaan tulee leveä tumma puulista. Lattia hiotaan ja petsataan keskiruskeaksi-tummaksi. Keksin myös helpon keinon päästä eroon kamalasta keittiön alaboordista ja mietin uudenlaista boordia, joka pitää vielä hyväksyttää toisella puoliskollani. Makuuhuoneeseen, josta aikanaan tulee vierashuone, ajattelen maalia alaboordiin, sillä nyt siellä on vain erivärisiä valkoisia seinässä ja se ei näytä hyvältä. Mietin myös lattioiden yhtenäistämistä, mutta tavallaan olisi sääli peittää kaunis puulattia, joten periaatteessa sen voisi vain hioa ja lakata uudelleen. Kylpyhuoneen lasitiilet, jotka näkyvät siis myös eteiseen, voisi eteisestä periaatteessa kehystää, joka tekisi niistä paremmin talon tyyliin sopivia. Toisin sanoen siis pää on aivan täynnä erilaisia sisustussuunnitelmia.
Puutarhaan tulee puolestaan erilaisia osia. Sinne tulee tien viereen niittypätkä ja sitten sen viereen muotopuutarha. Sen viereen grillikatos rentoon ajanviettoon. Sitten tulee kasvihuone ja erilaisia kasvimaita, marjapuita ja pensaita jne. Piha-alue rauhoitetaan täydellisesti liikenteeltä ja aikanaan istutetaan nurmikkoa ja tehdään sitten varmaan kasvavissa määrin erilaisia kukka-alueita. Puustoalue pitää raivata, joko käsin tai sitten lampaiden avulla (naapurilla on ja niitä saa kuulema lainata). ja kiviä pitää viedä pois. Lisäksi pitää tehdä paljon aitoja.
Iso osa minusta haluaa tuon talon aika isolla tavalla. Tiedän, että Riku haluaa talon ihan tosissaan. Rikulla ei ole mistään estäviä kantoja talon ostoon, ellei nyt kuntokartoituksessa jotain tule. Minä puolestaan olen huolissani omasta jaksamisestani jatkuvassa remontissa, vaikka tiedänkin, että siitä toisaalta voisi olla valtavasti hyötyä omassa aktivoinnissani ihan näin fysioterapeuttisessa mielessä. Lisäksi olen kovasti innostunut koristemaalauksesta ja kalusteiden väsäämisestä ja siellä on niin paljon a) tilaa b) hukkapuuta, että sitä innostusta saisi ihan vapaasti toteuttaa.
Tuo talo tarkoittaa loppuelämäksi remontteja ja kunnostusta ja tekemistä jne. Samoin ne suunnitelmat, mitä sinne ajattelemme, issikat ja tuleva yrityssuunnitelmani (en enää halua tulevaisuutta tutkijana). Hieman pelottaa, miten selviän siitä kaikesta. Toisaalta olen soikeana innosta.
Kuitenkin nyt vain odotan tietoa kuntokartoituksesta, joka myös antaa hinta-arvioita kunnostukseen. Sitten odotan, mitä Rikun isä - rakennusinsinööri - asiasta sanoo. iltapäivällä menemme kirjoittamaan lainapaperit, jotka kuitenkin aktualisoituvat vasta, kun ostopaperit allekirjoitetaan. Tänään pitää keskustella, pitkään ja hartaasti. Kaksi haaroittuvaa tietä tulevaan ja ne menevät aivan eri suuntiin. Nyt sitten pitäisi tietää, kumpaa kannattaa kävellä.
Kuitenkin kun kuuntelen sisintäni, intuitiotani tai miksi sitä nyt kukin haluaakin kutsua, kaiken pintapelon alla, se vain tuntuu hyvältä.