On vaikea sanoa, mikä on tämän päivän vallitseva tunnelma. Eilen se vaihtui äärimmäisestä ilosta äärimmäiseen pettymykseen noin kahden tunnin sisällä ja tasoittui iltaa kohden. Nyt aamulla on ollut uskomatonta jännitystä ja nyt hieman alkaa tasoittua. Ainakaan elämä ei ole tylsää.
Miksi siis nämä tunnekuohut, joita Riku pitää tarpeettomina ja jokseenkin loogiikan vastaisina: Aikaisemmin minulle myönnettiin 18 000e apuraha kolmanneksi vuodeksi Suomen Kulttuurirahaston apurahana. Jei. Siitä mainitsin edellisessä postissa. Eilen pomoni, no tavallaan, soitti minulle ja tarjosi minulle hieman yli puolentoista vuoden tutkijapaikkaa Kasva-tutkijakoulussa. Riemastuin suuresti ja ajattelin, että upeaa, nyt minulla on rahoitus aina 2011 alkuvuoteen asti väitöskirjaa varten (ja jos se aiemmin valmistuu, niin eihän se mitään haittaa...). Sitten päätin varmistaa asian vielä kulttuurirahastosta, josta sain tietää, että tämä kolmas vuosi pitäisi olla käytetty alkuvuodesta 2010, joten se siitä 18 000e:sta. Tunnelma vaihtui siis tässä kohtaa. Riku sitten sai minut vakuutettua siitä, että puolitoista vuotta rahoitusta on parempi kuin vuosi rahoitusta, vaikka se ei nyt sitten olekaan kaksi ja puoli vuotta rahoitusta. (sen kolmannen vuoden voi edelleen saada käyttöön jos terveyteni takia väitöskirjan valmistuminen nyt sinne asti viivästyisi - ja kaikki mahdolliset voimat minua siltä suojelkoon!). yhteispäätöksellä sitten ilmoitimme hyväksyväni tutkijakoulupaikan, jonka mukana tulee mm. työterveyshuolto, eläke (niin joo...) kertyy jne.
Tämän päiväinen jännitys puolestaan koskee väitöskirjaani myös, mutta aivan toiselta kantilta. Minulla on ollut sellainen järjetön, valtavatöinen ja mahdollisesti täysin toteuttamiskelvoton idea päässäni, että Vastapaino voisi julkaista väitöskirjani, koska sen aihe on herättänyt kiinnostusta aina, kun aiheesta puhun (tosin olen yrittänyt sitä välttää jo pidemmän aikaa). Sain viimein soitettua kustannustoimittajalle ja hän oli skeptinen, mutta sanoi, että kannattaa lähettää ns. ehdotus kustannuspäällikölle. Jotain oppineena (ei kukaan odottamatonta sähköpostia lue) soitin ensin kustannuspäällikölle ja kerroin asiani. Hän vaikutti hieman optimistisemmalta, tai sitten hänellä oli vain parempi päivä. Lupasin lähettää saman tien ehdotukseni (jonka olin kirjoittanut valmiiksi soittojen välissä) ja lähetin sen. Nyt sitten asia on toisten käsissä ja jännitys alkaa lieventyä. keskeinen ristiriita on siinä, että tieteellisellä maailmalla on eri vaatimukset kuin yleiselle ihmisjoukolle kirjoittavalla Vastapainolla ja koko yhteistyö ja tarkistusprosessi voi muuttua täydelliseksi helvevetiksi ja äärimmäisen työlääksi minulle näiden kahden maailman välissä. Suoraan sanoen en ole valtavan kiinnostunut tieteellisistä intresseistä, mutta jos vastapainon kannalle kääntyminen tarkoittaa väitöskirjan hylkäisemistä, niin sitten taidan hylätä vastapainon. Tietenkin voin myöhemmin sitten kirjoittaa väitöskirjastani kirjan, kuten tein gradustanikin, mutta en ole varma, jaksanko. Tietenkin on minulla myös jatkotutkimusideoita ja ne saattavat vaatia minun väitöskirjaltani tieteellisempää otetta. Eli sellainen ristiriita pyörii mielessäni.
Samalla olen tietoinen ihmisten yleisestä itsekeskeydestään ja idioottimaisuudesta, joista olen viime aikoina saanut varsin loistavia esimerkkejä. Yleinen julistus kaiken vastuun sälyttämisestä muille: Tämä ei koske kaikkia ihmisiä ja miten se voisikaan, sillä en tunne kaikkia, mutta se ei myöskään koske kaikkia tuntemianikaan.
Toisella saralla terveyteni näyttää heittelehtivän vieläkin erinomaisen olon (no, minulle ainakin) ja toimintakykyisen elämänolennon sekä hyvin kivuliaan ja toimintakyvyttömän olennon välillä. Eilen vielä olin jälkimmäisellä puolella. Tämä päivä näyttää jo paremmalta. Kävin kokeilemassa jopa akupunktiota oloni helpottamiseen, mutta siitä toipuminen vei ainakin sen lopun päivän ja seuraavankin. Sen siitä saa, kun menee Helsinkiin asti. Selvästi kehoani ei ole tarkoitettu tässä vaiheessa matkustamaan pitkiä matkoja autolla. Junassa sen sijaan menee jo paremmin, sillä siellä voin torkkua kuunnellen hyvää musiikkia.
Mökkihöperyys on edelleen hieman voittava teema elämässäni. Sitä katkovat käynnit Turussa (joka maantaisin "terveydenhoidon ja kivun kanssa elämisen"-piirissä), ystävien tapaamiset sekä satunnainen kulttuurisointi sekä liikunnallisuus. Esim. tänään menemme uimaan ja kokeilemme Laitilan kinoa. Sieltä tulee jonkun nyt unohtamani action-elokuvan väistämättä huono jatko-osa, mutta näemmepä teatterin, jonka tarjonta on yleensä vielä huonompi. Huomenna menemme sitten kokeilemaan uudenkaupungin teatteria. Saapa nähdä...
Pikkukissat kasvavat hurjaa vauhtia, mikä tarkoittaa sitä, että he pääsevät yhä ylemmille paikoille tekemään pahojaan (joka on erityisen yleistä ainakin Töpöllä) ja olen jo oppinut kuuntelemaan eri räsähdysten ja asioiden putoamisen ääniä ja priorisoimaan sen, milloin kannattaa nousta ylös, koska jokin on juuri särkynyt ja mikä on vain sellaista "ei-särkymisen" ääntä, joka voi jäädä myöhempääkin tarkistusta odottamaan. Toisaalta, kuten kaikki pienten eläinten (sis. lapset) kanssa toimivat ovat oppineet jo tietämään, hiljaisuuskin on hyvän epäilyttävää ja pettävää, kuten juuri ennen tätä lausetta tapahtunut esimerkki osoittaa: kissat kaatoivat vesikuppinsa sisällön lattialle ja ihmettelivät kovasti, miksi lattia on märkä (lattia siis laminaattia eikä onneksi esim. parkettia...). Eli kaikennäköistä pientä pienemme keksivät iloksemme =). Isot sen sijaan ovat välillä äärimmäisen hellyyskipeitä meitä kohtaan ja välillä täysin itsenäisiä ja tekevät, mitä tekevät. Heillä kaikilla on hyvät välit toisiinsa, minkä osoituksena ovat niin keskinäiset nuolut kuin leikkitappelutkin.
Remontti etenee ja elämä on aikalailla asettunut uomiinsa täällä Villa Issikassa. Vieraat tervetulleita ja ehkä joskus saamme nettisivutkin tehtyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti