Olimme Rikun kanssa perjantai-sunnuntai Peurungassa jossain Jyväskylän tuolla puolen kipu/parikurssilla. Eli se oli kurssi, joka järjestettiin pariskunnille, joista toinen kärsii kivuista. Pääosin kaikilla oli siellä eri diagnoosit, mutta yhdellä oli sama kuin minullakin, muttei siitä sen enempää. Oli kuitenkin kiva tavata kohtalotoveri. Päivät olivat hyvin täysinäisiä siitä, kun tulimme noin klo 18 perjantaina, siihen, kun lähdimme sunnuntaina klo 12. Oli paljon jumppaa (vedessä ja sen ulkopuolella), luento kivusta (minkälaisia kipuja on tai siis kipuluokittelu, erilaiset lääkkeet kipuun ja miten muuten helpottaa kipua), rentoutuminen, keskustelu sairaat ja puolisot erikseen psykologin kanssa ja lopulta myös jonkinlaista pariterapiaa viimeiset noin puoli tuntia ehkä. Se viimeinen puolituntia oli minusta kurssin parasta antia, kun siinä huomasi, että (meillä) toinen on valmis/halukas auttamaan paljon enemmän kuin toinen apua tarvitsee. Sitten sai esittää pyynnön toiselle, miten toinen voi auttaa todella. Se on se henkinen tehtävä ennen kipukurssin toista jaksoa. Minä pyysin kipuun enemmän silityksiä ja Riku sitä, että hoidan kissan hiekkalaatikon. Ymmärrän pyynnön, sillä minäkin tarvitsen hengityssuojaimen enkä ole yhtä herkkä kuin Riku (minulla kyllä lähinnä siksi, että se pölyää aikalailla ja kaikkea ei vain halua hengittää sisäänsä). Tuntui tosi hyvältä tietää, että noin pienellä asialla voin konkreettisesti auttaa Rikua, vaikka mitään muuta en kykenisikään tekemään... Tämä työn aloittaminen edes puolipäiväisesti on ollut rankkaa...
Lisäksi siellä huomasi, miten hyvässä tilanteessa me olemme Rikun kanssa ja miten hyvät välit meillä on toisiimme kaikesta tästä huolimatta. Kaikki parit eivät olleet yhtä onnekkaita. Lisäksi oli mukava huomata, että oma (minun ja Rikun) suhtautuminen tilanteeseen on itse asiassa aikalailla eteenpäin vievä ja kehittävä. Joillain tuntui olevan aikalailla parisuhteen perusteita tuhoava suhtautuminen, jossa keskitytään aivan liikaa siihen kipuun/sairauteen eikä niihin ihmisiin ja sulkeudutaan neljän seinän sisään täysin toisistaan riippuvaisina. Meillä esim. minä olen itse vastuussa omasta kunnostani näin lähtökohtaisesti, vastuussa lääkäreiden tapaamisista, Kelan papereiden täyttämisestä jne. Siellä oli sellaisiakin, joissa mies hoiti kaiken tämän, eikä nainen voinut hetkeäkään olla ns. omillaan. Näin miehestä oli tullut vain omaishoitaja eikä enää aviomies ja rakoilun merkkejä näki. Seuraavan kerran nähdään marraskuussa ja vähän mietin, mikä tilanne on sitten.
Kaksi pariskuntaa halusi erityisesti olla meidän kanssa jatkossakin tekemisissä. Pitää vain vähän varoa, mihin asemaan sitä itsensä laittaa. Sitä on nimittäin rajattu määrä sitä vertaistukeakin, mitä jaksaa omassa tilanteessaan antaa ja avioliittoneuvojaksi ei meistä kummastakaan ole. Tämä voi kuulostaa kylmältä, mutta tosiasiat pitää tiedostaa.
Lisäksi saimme tehtäväksi kirjata ylös kaiken kuntoilumme sekä rentoutusharjoitukset. Tämä hieman ahdisti minua, kun tuntuu tarpeeksi vaikealta muutenkin ilman moista. Tämän tunteen takana on sitten taas oma haluni olla paras ja täydellinen ja tämänlaiset ei mitenkään erityisen kauniit puolet minussa.
Omaksi tavoitteekseni otan omien rajojen tunnistaminen, tunnustaminen ja hyväksyminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti